Kouvolan kasvottomat kauppiaat

Kai sitä alkaa vähitellen tulla vanhaksi tai sitten on muuten vaan pudonnut kelkasta. Kun nykyään lähden ns. hankintamatkalle Kouvolan liikkeisiin, niin enpä montaakaan kauppiasta tai muuta yrityksen vetäjää enää tunne. Jonkun sentään, KT-Sportcenterin Tiaisen Kari, Jim& Jillin Hokkasen Mikko, Hopeapajan Ronkan Olli ja laukkukauppias Vaitisen Jussi nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Armoitettu kauppamies Koposen Eetukaan ei enää myy autoja.

Ennen oli kaikki toisin. Kauppiaat ja yritysten vetäjät olivat tunnettuja ja näkyviä henkilöitä pienessä ja tiiviissä yhteiskunnassa. Rättipuolelta kaikki tiesivät Seppälä Oy:n Elvi, Leena, Hannu ja Liisa Seppälän, Harsi Oy:n Vesa Harsin, Hokkanen Oy:n Ilmari Hokkasen, Kouvolan Pukimo Oy:n Seppo Mikkolan ja Pennanen Oy:n Matti Pennasen. Heimosen Kengän Hannu ja Pirjo Heimosen ja Kaivolan urheiluliikkeen Supe Kaivolan ja poikansa Karin tunsivat kouvolalaiset myös hyvin. Valio-Asu Oy:n Kouvolan myymälän vetäjä, vihreällä Porschella ajellut Esa Pyötsiä, oli aikoinaan hyvin näkyvä henkilö Kouvolassa ja pyörittipä Esa myöhemmin omaakin firmaa silloisen naisystävänsä kanssa Lasipalatsin kulmassa. Muutaman vuoden ajan myös Lasse Tiluksen ja Jakke Uusi-Heimalan nuorisolle suunnattu farkkukauppa Riepu riemastutti Kouvolan liike-elämää komeine Jaguareineen.

Autokauppiaina tunnettiin hyvin Viljo ja Eino Lairila jotka vetivät GM-piirimyyjä Kouvolan Auto Oy:tä. Sisu, Isuzu ja Range-Rover kauppias kauppaneuvos Olavi Kosonen oli hieno ja arvostettu herra Kouvolassa. Nykyinen kiinteistönomistaja Pasi Vilenius toimi myös autokauppiaana myyden mm. BMW:tä ja nykyisen Bernerin paikalla Simcaa ja muita Chrysler-yhtymän tuotteita kauppasi Eino Piira poikineen. Tuomalan suvun Auto-Puhos Oy toimi pitkään Fiat ja Mitsubishi-myyntipisteenä ja Arto Tuomala poikansa kanssa tekee edelleen autokauppaa Kouvolan seudulla. KK-Auto Oy:n, nykyisen Delta-Auton, omistajan ja ralli-autoilijanakin tunnetun Viljo Hietasen saavutukset mm. Jyväskylän Suurajojen voittajana muistettiin täällä pitkään. KK-Autossa vaikutti sittemmin myös pitkään komeasta ralliurastaan tunnettu Raimo ”Rampe” Kossila. Autoliike Liiri & Mattsson myi Kyösti ”Kykä” Liirin ja Tenho Mattssonin johdolla Skodaa ja Alfa-Romeota Koivukodon kellarissa ja Rantalan veljekset Mazdaa Tornitalon alakerrassa. Kellomäessä taas Paalasen Topi myi Volkkarin ja Opelin lisäksi myös Mallasjuoman juomia. Lennart Kippo ja Leo Terävä opettivat silloin meitä kouvolalaisia ajamisen joskus niin vaikealla saralla. Linja-autofirmat ja niitten omistajat tiedettiin myös tarkasti. Tuomalan Linjan Eino Tuomala tyttärineen, Kossilan suku ja Laurilan Linjan isä Martti ja pojat Anssi Ja Hannu sekä hieman myöhemmin oman yrityksensä perustanut Paavo ”Patu” Puolakka olivat tuttuja miehiä meille kouvolalaisille. Bensaa taas myivät torin ylälaidassa Lairilan Shell, Tornionmäessä Seppälän Shell, Konttijärven ja Tolvasen Essot, Kaukosen Gulf ja Tommolan Heikin legendaarinen Kellomäen Union.

Kodinkonekauppaa Kouvolassa teki P.J. Wiljanen Oy eli Wiljasen Pasi ja sittemmin myös poikansa Laxi. Backmanin Tauno ja Markku olivat toinen tunnettu isä-poika pari samalla alalla. Konttorikoneet myi Kylmälän Enska ja silmälasit Arvi Sorakari ja sittemmin poikansa Seppo. Lahjatavarat ostettiin Brita Sepän ja sisarensa Liisa Hasasen Suvakosta. Molemmat omaa sukua Pulsa eli sitä Pekka ja Esa Pulsan vetämän Kouvolan Villan sisarusparvea. Kellot ja kultasepän tuotteet ostettiin Sompin Remin ja Harryn liikkeestä Kauppalankadulta ja muovituotteet Engbergien Muovi-Epoxista. Elokuvia esitti useassa teatterissa Koistisen perhe ja ruokaa myivät Lasipalatsissa Veikko Lehtisen lihakauppa, Voutilaisen Jussi parissakin paikassa sekä myös monet muut pienet kaupat. Sitten vähän isommassa muodossa Solapuron Pekan Sokut ja sittemmin Sokuri ja Sokuriina. Utinkadulle noussut Veimo Laaksosen Supermarket mullisti elintarvikekaupan niin Kouvolassa kuin myös koko Suomessa. Prismasta ei silloin vielä haaveillut kukaan. Kouvolan Sanomia kustansi Jouni Kaikko ja PK-lehden perusti Pipa Huhtala. Näitten varassa oli sananvapaus Kouvolassa pitkään ja hyvin. Tiedonhaluisimmat tilasivat myös Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea.

Ravintoloitsijatkin tunnettiin hyvin, ihme kyllä. Red Carin johdossa oli mukava Taipalisen Seija taustajoukkoineen ja Saluunaa ja Kannusta veti tietysti ensin Spede ja sitten myös Krouvarit Kallas & Luotio. Heitä ei oikein tunnettu kuin maineeltaan. Seuraavaksi tuli Loikalan Markun aika vaimoineen ja sittemmin myös Piensalmen Jussi toimi vetäjänä kyseisissä paikoissa. Jussin kuppiloihin kuului myös Kummitäti eli sittemmin Green Apple. Kymen Wienerin, Snack-baarin ja Sip Pubin omistaja Veikko Niemi oli mukava ja erittäin pidetty mies. Poikansa Niko Niemi jatkoi sittemmin imperiumin toimintaa liittäen siihen myös Turisti-Hovin pubeineen ja jopa hotelli Sommelon. Legendaarisen Ylä-Mannerin takana taas oli koko ketjun toimitusjohtaja Seppo Jokitulppo. Leskisten Mutteriin eli ravintola Pyöreään Torppaan emme silloin uskaltaneet edes mennä.

Teollisuudestakin tunnettiin useita perheitä. Kouvolan Villan Pulsat, Kymen Sukan Kaukiaiset, Artellan Sinkkoset, Kouvolan Harmonikan Kosket, Makeis ja Mehun Olkut, Jubellan Kääriäiset, Kouvolan Sahan Heikkilät, Kouvolan Sementtivalimon Koivistot, Pelkosen Konepajan Pelkoset ja Ruusutarhojen Suutarit. Rakennuspuolelta muistan hyvin Kouvolan Rakentajat Oy:n perustajan Paavo Eerolan, paljon Kouvolaan kerrostaloja rakentaneen Aarne Liirin sekä tietysti Oiva Elorannan ja Juhani Pousin.

Kaikki edellä mainitut henkilöt muistan hyvin, monet heistä voin jopa sanoa tuntevani mutta niin se on silti aika muuttunut. Yllä mainituista firmoista alkuperäisillä omistajasuvuilla on tällä hetkellä enää Kouvolan Pukimo Oy vetäjänään Jarkko Mikkola ja Laurilan Linjat johdossaan Hannu Laurila. Puolakan bussifirmaa vetää Paavon poika Veli-Matti ja Engbergien perhe pitää edelleen Muovi-Epoxia. Konttorikonetukku E. Kylmälässä on mukana Enskan tyttären perhettä ja Turistihovi ja Pub-23 taitavat yhä olla Niemen Nikon hallussa. Elokuvista nautimme Koistisen Jukan toimesta niin Kino-Kouvossa kuin Kuva-Portissakin ja ravintola Pyöreä Torppa on tietääkseni yhä osittain Leskisen suvun hallussa.

Kasvottomiksi taustahenkilöiksi ovat siis nykyään menneet yritysten vetäjät. Toisaalta, eipä sitä nyt mitään Vesa Keskisen tyyliä tänne kaipaakaan. Tärkeintä on, että jatkossakin ostamme tuotteet ja palvelut kotikaupungistamme Kouvolasta.

Jussi Untolahti

Kouvolan päättäjät munatonta joukkoa

                                 Reijo Tossavainen and his African drums

”Kouvolan 20. Taiteiden yö alkoi karnevaalitunnelmissa. Avajaisissa esiintyi muun muassa Kotkan afrikkalainen rumpuryhmä, Mikkelin sudanilainen tanssiryhmä ja savitaipalelainen kansanedustaja Reijo Tossavainen (ps.)”. Edellä olevaan Kouvolan Sanomien tekstiin lisäsin vain sanan ”savitaipalelainen”.

Olinhan minäkin sitten siellä Kansalaistorilla Reijo Tossavaisen puhetta kuuntelemassa ja niin oli moni muukin. Jopa poliisit olivat lisänneet miehitystään koska pelkäsivät, että herra Tossavainen saattaisi joutua jonkinlaisen mielenosoituksen kohteeksi. Ei muuten joutunut, minä olin ihan hiljaa ja hyvin käyttäytyivät muutkin kouvolalaiset. Tossavaisen monotoninen, suoraan paperista luettu puhe oli tosin melkoisen tylsää kuultavaa. Ainoa hieno vire Tossavaisen esiintymisessä oli koko puheen ajan hänen takanaan istunut mustien miesten rumpuryhmä. Siinä oli herkkä kohtaaminen maahanmuuttajien ja heidän vastustajansa kesken.

Vastustin voimakkaasti Reijo Tossavaisen esiintymistä Taiteiden yön avaajana. Minusta ei ollut sopivaa, että kouvolalaisia vaaleissa kusettanut Savitaipaleen mies avaa Kouvolan suurimman kansanjuhlan. Olisihan meiltä täältä Kouvolastakin löytynyt hyviä avaajia. Tossavaisen puoluetoveri Jari Lindström, kristillisten Sari Palm ja myös ehdottamani Ilpo Kontula olisivat olleet hyvin sopivia kyseiseen tehtävään. Lähetin asian tiimoilta viestit seuraaville henkilöille: Valtuuston varapuheenjohtajille Janne Wallille, Hannele Viljakaiselle, Jari Larikalle, Sakari Viinikaiselle, valtuuston puheenjohtaja Valto Koskelle, kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäelle, kulttuuritoimenjohtaja Anne Erikssonille ja kulttuuritoimiston työntekijä Kirsi Nurmiselle sekä myös kansanedustaja Reijo Tossavaiselle. Viljakainen, Viinikainen, Nurminen ja Tossavainen eivät mitenkään reagoineet viesteihini. Jari Larikka kommentoi asiaa eräässä viestiketjussa ja oli käsittääkseni myös sitä mieltä, että nyt puhuu avauksessa väärä mies.

Janne Wall vastasi ensimmäisenä, hämmästeli Tossavaisen valintaa ja kertoi, että ei ole ollut osallisena tähän päätökseen. Väitti myös, että olisi ”torpannut” Tossavaisen valinnan. Uskon häntä mutta se kummastutti että viestin lopussa oli outo lauseke joka kertoi että tämä tieto ei ole tarkoitettu julkisuuteen. Valto Koski oli myös Tossavaisen valinnasta ns. äimän käkenä. Kertoi viestissään, että eipä taida olla mitään keinoa enää sivistyneesti estää Tossavaisen puhetta. Pelkäsi myös syntyvää ”kalapaliikkia” ja ehdotti että täytyy yhdessä miettiä miten tuleviin yleisönosastokirjoituksiin vastataan. Tällä yhteisellä mietinnällä hän ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoittanut minua. Kertoi myös, että asia on tutkittava ja epäili, että mitään sanktioita ei asiasta todennäköisesti tule. Kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäki vastasi viestiini kun netissä kirjoitin, että eipä ole vastannut. Lamminmäki siirsi vastuun asiasta kulttuuritoimelle ja puolusteli vielä heidän touhujaan sanoen, että Tossavaisen muutto Savitaipaleelle ei ollut tiedossa kun häntä pyydettiin esiintymään Taiteiden yöhön. Samoin selitteli tapahtunutta Anne Eriksson. Huvittavaksi molempien selitykset kuitenkin kääntyvät kun muistetaan, että Tossavainen ilmoitti Savitaipaleelle muutostaan heti kun valinta eduskuntaan oli selvä. Jos sitä ennen joku ehti häntä pyytää puhumaan Taiteiden yössä, niin henkilön on ollut pakko olla paikalla jopa Tossavaisen vaalivalvojaisissa. Jotenkin tuntuu, että edellä mainitut selitykset eivät ole nyt ihan jetsullaan.

Munatonta oli siis Kouvolan päättäjien ja virkamiesten toiminta tämän tapauksen tiimoilta. Eihän korppi korppia noki. Eräs heistä jopa epäili, että jos Tossavaisen puhe perutaan, niin hänestä tulee marttyyri asian tiimoilta. Sehän se olisi ainakin minua harmittanut, marttyyri Tossavainen suupielet alaspäin kun isot pojat ovat kohdelleet huonosti. Tosiasiassa en uskonutkaan, että kaupungin herrat estävät Tossavaisen esiintymisen. Pienen toivon laitoin siihen, että herra Tossavainen itse vetäytyy tehtävästä. Poliitikon julkisuuden kipeys on kuitenkin usein sitä luokkaa, että sitä mennään mihin tahansa tapahtumaan missä voi runsasta julkisuutta saada.

Reijo Tossavaisen puheen olisi kuitenkin komeasti kruunannut yhteisesiintyminen kotkalais-afrikkalaisen rumpuryhmän kanssa. Nyt ei Savitaipale-Kotka-Afrikka akselin yhteistyötä valitettavasti nähty.

Valitaanko seuraavan Taiteiden yön avaaja Kouvolasta, uskon niin.

Jussi Untolahti

Politiikan vai Taiteiden yö Kouvolassa?

Kouvolassa vietetään jälleen tulevana perjantai-iltana Taiteiden yötä ja nyt on kyseessä jo 20. kerta. Tapahtuma on siis vakiinnuttanut paikkansa kouvolalaisten sydämissä. Väkeä on aina riittänyt runsaasti niin Kouvola-talon suunnalle kuin myös ydinkeskustan tapahtumiinkin sekä myös kävelykatu Manskille ja sen musiikilla elävöitettyihin ulkoravintoloihin. Niin käy aivan varmasti myös tänä vuonna.

Takavuosilta muistetaan myös muutama negatiivinenkin tapahtuma. Nuoriso on joskus riehaantunut hieman liiankin railakkaaseen juhlintaan, meistä aikuisista nyt puhumattakaan. Joku ruokia värkännyt yrittäjäkin oli eräänä vuonna kuulemma Manskin katuojassa pessyt myytäviin ruokiin tulleita vihanneksia. Sadekin on joskus yrittänyt juhlintaa hillitä mutta muistaakseni huonoin tuloksin. Pienellä budjetilla värkätty tapahtuma on joutunut usein tukeutumaan talkoovoimiin ja ilmaisiin esiintyjiin. Hyvin on kuitenkin tarjonta meille kelvannut ja hauskaa on ollut. Myyntikojujen runsautta ja rihkamamyynnin paljoutta on myös usein moitittu mutta kyllä tyhjä Manski olisi vielä kurjemman näköinen ja toisaalta ostopakkoahan siellä ei ole.

Tämän vuoden negatiivisin ilmiö on kuitenkin selvillä jo reilusti ennen kuin juhlat avataan. Onko siis  sittenkin  kyseessä jonkun onnettoman tunarin masinoima politiikan yö? Tapahtuman järjestäjät ovat nimittäin jostain käsittämättömästä syystä pyytäneet Taiteiden yön avaajaksi kouvolalaisia äänestäjiä kotipaikallaan viime vaaleissa kusettaneen miehen Etelä-Karjalasta. Savitaipalelainen kansanedustaja Reijo Tossavainen (Persu) avaa valitettavasti kaupungin suurimman kansanjuhlan. Eikö Kouvolasta todella löytynyt tilaisuuden avaajaa vai onko kyseessä järjestäjien henkilökohtaisten mieltymysten esille tuominen. Jotenkin olisi odottanut, että tilaisuuden avaa joku kulttuurihenkilö tai jos avaajan on pakko olla poliitikko, niin sitten edes kouvolalainen. Politiikasta äskettäin vetäytynyt Ilpo Kontula kultturellina miehenä ja loistavana puhujana olisi ollut erinomainen Taiteiden yön avaaja.

Itse en Taiteiden yön avajaisiin saavu herra Tossavaista kuulemaan. Illan myöhempään ohjelmaan taas osallistun vanhoja perinteitäni noudattaen. Minun taiteiden yöhön on nimittäin aina kuulunut alkuillan kuljeksiminen niin Kaunisnurmella kuin ihan keskustan ytimessäkin, lähinnä vaimon seurana. On käyty taidenäyttelyt, muutama museo, ainakin 50 myyntikojua sekä seurattu erilaisten taiteilijoiden esiintymisiä. Sinällään ihan hauskaa puuhaa kun tietää, että se on kuitenkin vain valmistautumista, vähän niin kuin esileikkiä, illan henkilökohtaiseen kohokohtaan. Hyvissä ajoissa nimittäin suuntaan kuin varkain kulkuni sinne missä elävä musiikki soi ja olut virtaa. Tässä vuosien varrella Taiteiden yön hauskimmat hetket olen nimittäin kokenut joka kerta jollain terassilla hyvän musiikin, lukuisten ystävien, kylmän oluen ja lämpimien iltapalojen parissa. Niin se menee tänäkin vuonna.

Nautitaan siis taas kerran yhdessä tuumin taiteesta, musiikista, ystävistä, ruoasta, oluesta ja Kouvolan Taiteiden yön ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Jussi Untolahti

Kouvolan kollien idolit ja esikuvat

Näitten nykynuorten esikuvat ovat hieman erilaisia kuin mitä meillä -60 luvun kolleilla oli. Kiitos tv:n ja Internetin nämä ”Janicat” ja ”Nicot” ihailevat kaiken maailman BB-julkkuja, idols-tähtiä ja muita tositv:n tuotoksia. Monen ihanneammattikin on nykyään olla julkkis. Kaikkien tuntemat Hennat, Tuksut, Artot, Viivit, Martinat ym. antavat kyllä monille nuorille hieman väärän kuvan todellisesta elämästä. Pakkaa sekoittaa vielä nämä omillaan toimeen tulevat Nykäsen Matit ja Keskisen Vesat. Keskinen on jo tosin saavuttanut sen pisteen typeryydessään, että kaikki temput satavat niin sanotusti rahaa laariin. Kun en miestä tunne, niin en tiedä pyörittääkö Keskinen mediaa vain päinvastoin.

Silloin -60 luvulla kaikki oli toisin. Idolitkin olivat yleensä paikkakunnan omia julkkiksia ja useimmiten urheilijoita. Toki Kouvolan ulkopuoleltakin monia tunnettiin. Kun Voitto Hellsten kuritti ruotsalaisia juoksuradoilla, mekin juostiin korttelia ympäri ja kun Pentti Nikula hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen, niin pyykkiseipäät yllättäen hävisivät kulmakunnan pihoilta. Kovia tähtiä ja esikuvia oli silloin Kouvolassakin. Kouvolan Urheilijoitten Väinö ”Vanttu” Kuisma oli kova keihäänheittäjä joka 1960 Rooman olympialaisissa sijoittui neljänneksi täpärästi pronssin häviten. Vanttu muuten nakkasi keppiä vuonna 1965 parhaimmillaan yli 85 metriä. Harri Vesala taas oli armoitettu pikajuoksija, SM-mitalisti ja maaotteluedustaja. Harri paineli aikanaan 200 m. 22,0 ja 400 m. 48,6. Ihan kelpo aikoja vieläkin. Harri myös veti meidän kollien harjoituksia ja talvisin pelattiin paljon koripalloa Kuntotalon palloiluhallissa Harrin johdolla. Palolaitoksella uran tehnyt Harri on nykyäänkin usein nähty näky myös Kouvolan Manskilla. Kolmas kova yleisurheilija oli juoksija Eeva Haimi joka urallaan on voittanut 24 Suomen mestaruutta. Eeva on mm. ainoa nainen joka on Kalevan kisoissa voittanut 200 m:n ja 400 m:n sekä 800 m:n mestaruudet. Eevakin kävi olympiakisoissa 1968 Mexicossa ja Ateenan EM-kisoissa 1969. Uran jälkeen Eeva avioitui Valkealaan ja on kaikkien tunteman Anttilan raketin Visa Hongiston äiti.

Kaksien olympialaisten mies, Rooma 1960 ja Tokio 1964, voimistelija Otto Kestola oli meidän kollien mielestä aivan käsittämätön taituri. Varsinkin hurjat rekki- ja rengasliikkeet olivat henkeäsalpaavia. Oton kieputusta hevosen päällä oli vaikea käsittää. Me pojat kykenimme sillä telineellä vain istumaan. Sittemmin Otto valmensi myös lahjakasta voimistelijapoikaansa Tapio Kestolaa joka valitettavasti sai traagisesti surmansa veriteon uhrina. Toinen taituri, jota suuresti ihailimme, oli uimahyppääjä Pentti Koskinen joka osallistui jopa kolmiin olympialaisiin, 1964 Tokiossa, 1968 Mexikossa ja 1972 Munchenissä. Penan harjoittelua oli hieno seurata Kouvolan uimahallissa. Itse ei taidettu uskaltaa sieltä korkeimmalta tasolta hypätä kuin jalat edellä. Pentti Koskisen mainetta meidän silmissä lisäsi vielä se, että hänen isänsä taiteilija Pauli Koskinen oli myös kouvolalainen julkkis joka sai aikoinaan television Palapeli-ohjelman ja legendaarisen Niilo Tarvajärven lahjoittaman komean omakotitalon Kouvolan Ravikylään.

Kun me kollit sitten jossain vaiheessa hurahdimme autourheiluun niin suurin idoli ja esikuva oli tietysti Kouvolan kovin kuski, Raimo ”Rampe” Kossila. Kaiken lisäksi mies vielä nappasi vaimokseen Miss Skandinavia kisoissa pärjänneen Eija Häkkisen. Ihailumme määrää voitte vain arvailla. Rampe tunnettiin nopeana ja rämäpäisenä kuljettajana joka kilpaili usein myös ulkomailla mm. Monte Carlon rallissa. Rampen käsissä nähtiin ainakin Volvo, VW, Datsun, Plymouth Valiant ja Barracuda sekä tietysti myös Moskvits 1500 M. Viimemainittu juontaa juurensa siitä, että Rampe teki sitten elämäntyönsä Konela-Auton Kouvolan liikkeessä automyynnin parissa. Jo edesmenneen Rampen vaimo Eija muuten pitää sitä kuuluisaa Grilli Kuumapalaa siinä aseman lähellä.

Seuraava tarina on syöpynyt mieleeni jostain -60 luvun ajoilta. Kouvolassa juostiin joka kesä Kouvolan Sanomien Kymppi jonka tarkoituksena oli osaltaan nostaa kestävyysjuoksun tasoa laaksokunnassa. Muistelen, että jokainen alle tietyn ajan juossut sai palkintona Kouvolan Sanomien vuosikerran. Kisaa oli aina seuraamassa paljon yleisöä ja eräs vuosi on jäänyt erityisesti mieleeni. Kun juoksijoitten joukko säntäsi matkaan, niin eräs kaveri karkasi heti muilta juoksijoilta. Kouvolalainen Pekka Huohvanainen (toivottavasti nimi on oikein) painoi aivan valtavaa vauhtia ja kuuluttaja hehkutti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen, että nyt Kouvolan poika painaa uutta maailmanennätysvauhtia. Reilun kolmen kierroksen jälkeen lopen uupunut kaveri siirtyi radan sivuun ja keskeytti. Koskaan en saanut tietää oliko kyseessä huumorintajuisen kaverin oma tempaus vai joku kaveriporukan vedonlyönti mutta hauskaa oli meilläkin.

Kovat oli idolit mutta niin oli kollitkin!

Jussi Untolahti

Kouvolan politiikan hienohipiäinen peräreikä

Kokeneen poliitikon yksi hyvä ominaisuus on paksunahkaisuus. Kun nykyään meitä arvostelijoita riittää tuutin täydeltä, kiitos mm. Internetin ja sanomalehtien keskustelupalstojen, niin kyllä yhteiskunnan eteen töitä tekevät saavat kuulla toiminnastaan varmasti jopa liiankin paljon. Itse ovat kuitenkin toimiinsa ja luottamustehtäviinsä hakeneet, kuka vallanhimosta, kuka ihan hyvää hyvyyttään. Saattaahan siellä joku olla rahankin takia. Ennen vaaleja kaikki ehdokkaat pitävät äänestäjien palautetta ja yhteydenpitoa erittäin tärkeinä. Valinnan jälkeen saattaa linja kuitenkin muuttua. Jos ei jostain syystä enää valita luottamustehtäviin, niin silloinkin on hyvin erilaisia linjoja. Joku sivuuttaa asian olankohautuksella, joku katkerana etsii syyllisiä ja tekosyitä. Peiliin katsominen ja omien toimien tarkastelu usein unohtuu. Ottavatpa jotkut jopa yhteyttä meihin taustalta narisijoihin itse tai jopa lakeijansa avulla. Näin on käynyt minullekin.

Viime eduskuntavaalien alla kirjoitin että kaikki Kouvolan seudun istuvat kansanedustajat putoavat eduskunnasta. Olin väärässä, Sari Palm meni läpi ja komeasti. Persujen menestykseen en myöskään uskonut. Reijo Tossavainen onnistui kusetuksessaan täydellisesti ja Jari Lindström yllätti tuloksellaan ainakin minut. Mutta Markku Laukkaselle, Markku Pakkaselle ja Jari Larikalle tuli ns. noutaja. Muut kestivät kritiikkini ja oikeaan osuneen arvioni kuin miehet mutta Markku Laukkanen soitti minulle ja kyseli tarkoitusperiäni sekä erään kirjoitukseni yhtä lausetta. Olin nimittäin kirjoittanut Laukkasen pakonomaisesta itsensä kehumisesta joka johtaa huonoon tulokseen. Kouvolan Sanomissa oli Laukkasen yleisönosastokirjoitus muistaakseni jostain ministerivierailusta jonka otsikko oli komeasti, ”Minä sen tein”. Laukkanen oli halunnut tuoda osuutensa asiassa esiin koska KS:n juttu ei selvästi tuonut esiin hänen ansioitaan asiassa. Raflaavan otsikon oli kuitenkin Laukkasen mukaan keksinyt KS:n toimitus. Tässä asiassa uskon Laukkasta.

China Centerin tiimoilta kommentoin entisen Anjalankosken kaupunginvaltuutetun Hannu Haimin kirjoitusta ja myös hän otti minuun yhteyttä eilen puhelimitse. Kertoili illanvietoistaan Kiinan lähettiläiden kanssa ja lukuisista vierailuistaan Kiinan suurlähetystössä. Hän myös ihmetteli juttuni otsikkoa ”Kiinan lähettiläillä on ollut pokassa pitelemistä”. Otsikko ei kuitenkaan ollut minun keksimäni vaan Kouvolan Sanomien toimituksen ”roskajournalistien” tekele. Minä olin juttuni otsikoinut sanoin ”Kiina-ilmiö”. Myös jutun alkuosa oli poistettu kokonaan, kuten alkuperäisen jutun blogistani lukeneet varmasti huomasivat. Tällainen toiminta on muuten Kouvolan Sanomissa hyvin yleistä, joskaan ei moraalisesti hyväksyttävää. Minusta se myös loukkaa kirjoittajien oikeuksia. Nämä edellä mainitut yhteydenotot päättyivät asialliseen keskusteluun vaikka Hannu Haimi ehdottikin, että korjaisin mielipiteitäni KS:n Napakat-palstalla. Kieltäydyin jyrkästi ja pysyn edelleen kirjoitukseni takana. Napakat-palstalle en muuten ole koskaan kirjoittanut enkä kirjoita.

Kolmas yhteydenotto on kuitenkin kaikkein hauskin ja jopa dragikoominen. Takavuosina kirjoitin KS:n palstoilla Kouvolan Ydinkeskustan tilaisuudesta elokuvateatteri Kino-Kouvossa. Lähestyvät vaalit olivat tuoneet paikalle myös silloisen kansanedustajan Pekka Kuosmasen joka puolen tunnin kuluttua poistui paikalta kesken tilaisuuden. Oli siis tullut selkeästi ääniä kalastelemaan. Tämän myös lehdessä kerroin. Ei ottanut minuun yhteyttä kuitenkaan Pekka Kuosmanen eikä kukaan muukaan. Yhteyttä otti, silloin jo aika iäkkääseen isääni, Kuosmasen juoksupoika ja lakeija Olavi Hopia ja kyseli, että mitähän se sinun poikasi kirjoittelee negatiivisia asioita kansanedustaja Pekka Kuosmasesta. Olin silloin jo 50 v. äijä, joten eipä kai isäni enää toimiani valvonut. Toivottavasti Hopia toimi ihan omin valtuutuksin eikä Pekka Kuosmasen käskystä. Poliittisen toiminnan hienohipiäisyyden paikallinen peräreikä oli kuitenkin löytynyt.

Monet muut kritiikkini kohteeksi joutuneet, mm. takavuosien surullisen kuuluisa Ryhmä 16, joka yritti jarruttaa Kouvolan Manskin rakennusta ja koko keskustan kehitystä, sai kuulla kunniansa. Jäsenet, joita ryhmästä tunnen, morjestavat kuitenkin edelleen. Myös kritisoimani entinen kokoomuksen kansanedustaja Jari Larikka kesti kritiikin kuin mies ja siitä onkin hyvä ponnistaa eteenpäin, kunhan Persujen lumo hiipuu.

Itse en minua arvostelleille henkilöille soittele koskaan, enkä kyllä toivo, että minullekaan soitellaan. Hoidetaan asiat julkisilla palstoilla kirjallisesti ja ennen kaikkea omalla nimellä.

Jussi Untolahti

Kouvolan Kiina-ilmiö

Kouvolan China Center avattiin vuonna 2007 ainakin Kouvolan kaupungin silloisen johdon suurin odotuksin. Me epäilevät ”tuomaat” jotenkin emme kuitenkaan hankkeeseen uskoneet. Oli hieman vaikea uskoa ajatukseen että Kouvolasta muodostuisi suuren ja mahtavan Kiinan kaupallinen portti Euroopan markkinoille. Hommahan oli sitten jo lähellä kaatumista ennen avajaisia kun rakennusliikkeiden laskuja jäi maksamatta. Olisiko silloin jo hälytyskellojen pitänyt soida? Rihkamakauppahan siitä tuli ja kyllä siellä valitettavasti kuititon kauppa oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kenkiä ja halpoja tekstiilejä oli sentään esillä jonkun verran mutta muutamissa myymälöissä 10 cm välein asetellut teippirullat ja mittanauhat eivät kaupoille juurikaan houkutelleet. Suomalainen on omissa halpahalleissaan tottunut siihen että tavaraa on runsaasti ja se on hyvin esillä.

Kun suuri rajavartioston ja poliisin operaatio sitten iski itämaan kauppiaisiin vuonna 2009, niin lopputulos oli kaikille, jopa päättäjillekin selvä. Kuolinkellothan siinä soivat. Kiinteistö pantiin myyntiin ja ihme kyllä kukaan ei sitä hyvästä sijainnista huolimatta ostanut käypään hintaan. Rahattomia haihattelijoita taisi toki taas olla liikkeellä kuten monessa muussakin isommassa myyntikohteessa nykyään. Pankki osti sitten kiinteistön itselleen ja näin ilmeisesti myös välttää tulevaisuudessa omat tappionsa. Kuluja taisi tulla lähinnä meille veronmaksajille. Edellä kerrottu on kaikille kuitenkin tuttua totuutta.

Nyt on alkanut kova jälkipyykin pesu johon ovat osallistuneet ainakin Kari Taskinen, Sari Melkko ja Hannu Haimi. Heidän tarkoitusperiään en tunne mutta toivottavasti kaikilla on kuitenkin mielessään vain ja ainoastaan kotikaupunkimme paras. Sari Melkon kokemukset China Centerin kaupankäyntitavoista ovat hyvin yhteneviä monen muunkin siellä asioineen kanssa. Lisäksi uskon Melkon tietävän asiasta paljon enemmän kuin hän voi julkisesti kertoa. Kari Taskinen on taas ottanut tehtäväkseen syyllisten jahtaamisen niin perisuomalaiseen tapaan. Kyllä Taskisenkin on jo aika ymmärtää että China Centerin kasvu suureen kukoistukseen ei suinkaan loppunut siihen rajavartioston ja poliisin iskuun. Peli oli pelattu loppuun jo paljon aikaisemmin, sillä keskushan ei koskaan kehittynyt miksikään tukkukaupan keskukseksi kuten oli visionäärien alkuperäinen tarkoitus.

Hannu Haimi tuo nyt keskusteluun aivan uuden suunnan. Haimi kertoo että Kouvolan Kiina-hanketta on seurattu Kiinassa erittäin korkealla tasolla ja China Center yritettiin pelastaa mm. Kiinan Suomen suurlähetystön toimesta viimeiseen asti. Jos Kouvolan China Centerin toimintaa pidettiin Kiinassakin niin tärkeänä ja niin korkealla tasolla kuin Haimi väittää niin miksei Kiinan valtio sitten heittänyt muutamaa euroa peliin ja pelastanut itselleen tärkeää Euroopan kaupan porttia pienellä avustuksella tai lainalla. Haimi kertoo jopa pahoitelleensa asiaa kahdellekin Kiinan suurlähettiläälle. On siinä ollut lähettiläillä pokassa pitelemistä. Lisäksi Haimi epäili että Nokian vastaava kohtelu Kiinassa aiheuttaisi merkittäviä toimenpiteitä ministeri ja diplomaattitasolla. Vertaus on suorastaan loistava kun vertaa China Centerin ja Nokian liiketoiminnan suuruutta keskenään.

Kari Taskisen kanssa olen samaa mieltä siinä että annetaan nyt tämän asian jo olla. Seurataan sen sijaan mielenkiinnolla miten esimerkiksi Valkealan entisen sairaalan liiketoiminta hiljalleen muuttuu suureksi hyvinvointikeskukseksi. Jos ei muutu, niin sitten on taas uuden jälkipyykin aika. Meitä pesijöitä kyllä riittää.

Jussi Untolahti

Kouvolan kulttuurin eliittiä

Nykyään kaikki on kulttuuria. On kiekkokulttuuria, alkoholikulttuuria, ravintolakulttuuria, liikennekulttuuria ja jopa poliittista kulttuuria. Viimeinen ei suinkaan ole aina synonyymi suoraselkäisyydelle ja vastuunkannolle. Kun minä olin nuori, Kouvolassakin oli ihan oikeita kulttuurihenkilöitä ja ihan oikeaa kulttuuria, ainakin meidän Papinkujan kollien mielestä

Siihen aikaan kulttuurihenkilö erottui massasta teoillaan, maineellaan, ulkonäöllään, käytöksellään ja joskus jopa ihan taiteellisilla ansioillaankin. Usein heihin myös liittyi tietty mystisyys ja lisäksi heistä kerrottiin tarinoita ja jopa legendoiksi muodostuneita juttuja. Ensimmäisenä tulee mieleen jo 51-vuotiaana menehtynyt kirjailija Unto Seppänen josta ehkä Kouvolassa parhaiten tunnetaan Kuntotalon edessä oleva vappuna lakitettava patsas. Usein unohtuu hänen pitkä uransa Kouvolan Sanomien toimittajana ja myöskin päätoimittajana. Kuinka moni muuten voi sanoa tuntevansa hänen ainakin 30 kirjaa käsittävän tuotantonsa? Ei huolta, en minäkään niitä tunne.  Myös toinen kirjailija, Risto Karlsson, oli Kouvolan poikia mutta asui käsittääkseni tuotteliaimman ikänsä Helsingin suunnalla vaikka kirjoissaan usein Kouvolaa käsittelikin.

Ehkäpä legendaarisin kouvolalainen kulttuurihenkilö oli kuitenkin kirjailija, lehtori ja pitkä-aikainen kulttuurilautakunnan puheenjohtaja, Miss Universum Armi Kuuselan manageri ja Gil Hilarion kilpakosija, T. Kalervo Keranto. Hopean otti T. Kalervo kosiohommissa mutta kouvolalaisten sydämissä usein mustiin pukeutunut, tyylikäs ja tarunhohtoinen herra oli kaikkien tuntema erikoinen persoona. Kirjoitti muuten Armista kirjankin ”Kaunotar katoaa Kauko-itään”. Hienokäytöksinen ja arvonsa tunteva herrasmies oli myös usein nähty vieras Kouvolan yöelämässä vakiopaikkoinaan mm. Hotelli Kouvola, Kymen Hovi ja loppuaikoina myös ravintola Puistokartano. Kerannosta on liikkeellä lukuisia huikeita tarinoita varsinkin Kouvolan lyseon ajoilta. Kerran T. Kalervo kuulemma komensi jo edesmenneen Hansi Karlssonin luokasta ulos tunnin häiritsemisen takia. Joku ilmoitti että Karlsson on sairaana. Aakkosissa seuraava ulos, komensi lehtori Keranto. Toisen tarinan mukaan T. Kalervo ajoi kylmänä talvipäivänä komealla amerikanraudallaan kolarin Kymen Lukon aukiolla. Huhu kertoi jälkeenpäin että hän olisi ollut jopa juopunut kolarin aikana. Asia jäi kuitenkin huhun asteelle sillä kun paikalle soitetut poliisit viipyivät pitkään edellisessä tehtävässään, niin kylmissään ollut T. Kalervo poikkesi vieressä olevaan Hotelli Kouvolaan ja nautti lämmikkeeksi pari konjakkia. Kun poliisit hänet sieltä sitten löysivät, niin herra Keranto vain totesi, että tulittehan te vihdoinkin asiaa selvittämään ja lupasi tarjota myös konstaapeleille kahvit. Nykyäänhän sekin jo katsottaisiin lahjonnaksi mutta silloin se kai oli vain kaiken kokeneen herrasmiehen viisautta ja kohteliaisuutta.

Mustiin pukeutuminen oli kai usein tapana kulttuuri-ihmisillä. Niin pukeutui myös toimittaja, yrittäjä, kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Kalle Raski. Kalle joko piti jostain ihmisestä tai sitten ei, samoin suhtauduttiin häneen. Välimuotoa ei ollut. Jo nuorisotalo Lärvän ajoilta tuttu "vihainen nuori mies", tuhansien ideoitten isä, kuitenkin usein kohtasi kiivasta vastustusta jo pelkästään kiistellyn persoonansa takia. Näin moni hyväkin idea vaipui unhon suohon. Kallehan muun muassa esitteli ideansa Kouvolaan rakennettavasta suuresta lumilinnasta vuosia ennen Kemin kaupungin vastaavaa projektia. Eduskuntavaaleissa Kalle haastoi sitten tiukkaan kisaan kansanedustaja Pekka Kuosmasen mutta hävisi kuitenkin selvästi. Kirjoittipa Kalle näytelmänkin, poliittisen satiirin, Kouvolan teatteriin. Tarina kertoi paikallisesta sorakeisarista ja esikuvana taisi olla juuri Pekka Kuosmanen. Muutamaa muutakin henkilöä me pojat arvostimme kulttuuripersoonina. Taidemaalari Irmeli Tarmo nautti kulttuuripersoonan statuksesta ihan omasta ansiostaan. Me siihen aikaan tosin tutustuimme hänen töihinsä lähinnä pienestä pakosta koulun kuvaamataiteen opetuksen kautta. Myös kirjaston vahtimestari, oopperalaulaja Alpo Tommola, kuului mielestämme Kouvolan kulttuurin eliittiin.

Näyttämötaiteen suurin persoona oli tietysti Kouvolan teatterin loistava näyttelijä, sittemmin Kansallisteatteriin siirtynyt Yrjö Parjanne. Yrjö oli niin tunnettu ja arvostettu herra, että hänelle me kollit sanoimme kadulla kohteliaasti hyvää päivää vaikka emme miestä henkilökohtaisesti tunteneetkaan. Teatterinjohtaja Mikko Nousiainen oli selvästi kulttuurihenkilö vaikkakin parhaiten me hänet tunsimme komean Mossen ratista. Myös muutama muu näyttämötaiteen henkilö sai selkeän kulttuurihenkilön aseman, Hannu Virolainen, Paavo Rusko, Sirkka Seittu ja Mirjami Manninen etunenässä. Heitähän me kohtasimme joskus jopa ravintoloissa.

Olihan niitä varmasti muitakin. Eräs elämäntaiteilija, erikoinen persoona ja pidetty mies kuitenkin helposti unohtuu. Ylä-Mannerin baarissa vietti usein aikaansa pitkä, hoikka ja meitä hieman vanhempi kaveri, jonka tukka oli aina enemmän tai vähemmän sekaisin. Outisen Eskohan se oli. Olemuksensa, käytöksensä ja boheemiutensa takia selvää kulttuuriainesta. Esko oli hieman arkielämästä sivuraiteelle ajautunut teräväkielinen, kriittinen ja maailmanasioista tarkasti perillä oleva kaveri. Hienon ironian ja hurtin huumorin omanneen Eskon tarinoita oli mukava kuunnella. Kyytiä saivat niin poliittiset päättäjät kuin me tavallisemmatkin tallaajat. Hauskoja nimiäkin kaveri keksi monille. Minäkin olin ”nahkapeitturi”, ilmeisesti vanhempieni nahka-alan yrityksen takia, muuta selitystä en edes uskalla arvailla.

Kulttuuri kuuluu kaikille, jokaiselle yksilölle se on kuitenkin erilainen kokemus. Kunnioitetaan sitä!

Jussi Untolahti

Kahden motoristin hieno yhteinen hetki

Aamulla 06.30 jo illalla ladattu kahvinkeitin päälle ja sitten nautinnollinen suihku. Lämpömittari näyttää jo +17 astetta. Kahvit ja iso sämpylä aamupalaksi sekä aamun uutisten läpikäynti kaikessa rauhassa. Sitten pihalle ja BMW pressun alta pois. Pölyt huuhdellaan pyörän päältä ja punaiset muovikatteet saavat pintaan uuden kiiltävän vahan. Takaisin yläkertaan, kypärän visiirin pesu ja vahaus ja sitten ajovarusteet päälle ja uudestaan ulos. Kello on jo liki yhdeksän ja ensimmäinen etappi on pituudeltaan saatanalliset 100 m kotipihasta Teboilin mittarin viereen. Tankkiin 14 litraa menovettä hintaan 1,6490 litralta. Hintansa arvoista silti. Sitten menoksi ja alkuponnistusten hiki alkaa kuivua jo kohta Valkealan kirkon jälkeen. Pian ohitetaan vauhdilla Vuohijärvi, Orilampi, Voikoski, Mäntyharju ja Hirvensalmi. Lämpöä jo runsaat +20 astetta kun eteen avautuu Joutsa. Takana reilun parin tunnin veto ja ansaittu jäätelö Joutsan torilla. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä vanhaa 4-tietä Jämsän suuntaan. Seuraavalla pysähdyspaikalla takalaukusta eväsleivät ja pullo vichyä ja vartin tauon jälkeen taas baanalle. Korpilahdella lyhyt tankkauspaussi kun mittarissa alkaa olla jo liki 240 kilometriä ja sitten pikku rykäys Kärkistensalmen sillan jälkeen olevan rantakahvilan pihaan. Kahvit ja korvapuusti nautitaan ulkoterassilla ja sitten varpaat järviveteen hetkeksi likoamaan. Siinä muistuu mieleen sillan paikalla aikoinaan ollut lossi ja varsinkin Jyväskylän Suurajojen aikaiset valtavat jonot. Runsas puolituntinen kuluu nopeasti, lämpöäkin jo +25 ja Keski-Suomen luonto panee parastaan. Ainoa mikä ihmetyttää on se, että nyt on jo neljäs pysähdys, eikä se ole vieläkään ilmestynyt esiin.

Matka jatkuu sitten pitkin ehkä Suomen hienointa moottoripyöräreittiä kohti Sysmää ja yli Pulkkilanharjun upeitten maisemien. Hiljaa lirutellen Vääksyn kanavan yli ja sitten nokka kohti Vierumäkeä ja Vuolenkoskea. Pikku väsymys iskee näinkin lähellä kotia ja niinpä Vuolenkoskella järven rannalla oleva kioski saa hieman jo uupuneen motoristin koukkaamaan pihaan ja piristävän kahvin ostoon. 

Silloin se täysin yllättäen taas ilmestyy. Jostain se siihen tulee kuin tyhjästä ja aloittaa tarinoinnin. Kehuu ensin pyörän ja kysyy kohteliaasti, mistä kaukaa motoristi on tullut. Kun olen tarinani kertonut, tämä jo hyvinkin ikääntynyt lippahattupäinen mies kertoo ajelleensa nuorena miehenä vuosia Jawa merkkisellä moottoripyörällä. Yhteys löytyy heti, sielunveljiähän tässä ollaan. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin ja tarina luistaa kuin itsestään. Kiirettä ei ole enää kummallakaan ja molemmat kertoilevat toisilleen elämänsä tähtihetkiä moottoripyörän selässä. Kahvimukikin on jo tyhjentynyt ja niinpä haen meille molemmille uudet mukilliset kuumaa juomaa. Kaveri nappaa pari palaa sokeria tiskiltä ja imee sitten kahvinsa niiden läpi ja tarina jatkuu. Kertoo sitten kuinka kylmää hommaa moottoripyöräily ennen oli ja hymyilee hyväntahtoisesti kun pyyhin hikeä otsaltani. Tunti siinä menee mutta sitten alkaa tie, koti ja sauna kutsua nuorempaa motoristia. Kiitän juttutuokiosta ja toivotan hyvää kesän jatkoa. Vastauksena saan ystävällisen hyvän matkan toivotuksen, aja varovasti huikkaa kaveri vielä perään. Isolle tielle päästyäni vilkaisen kioskille ja heilautan kättä hyvästiksi. Kaverin käsi nousee samalla sekunnilla, on seurannut lähtöäni tarkkaan kuin loppuhuipennusta odottaen. Näin on kahden eri-ikäisen motoristin hieno yhteinen hetki ja elämää täynnä ollut juttutuokio auttamatta ohi. Toivottavasti kaveri jatkoi taivaltaan yhtä hyvin mielin kuin minä.

Kotimatkalla mietin vanhenemista. Jaalan kohdalla alkoi naurattaa. Tiedättekö mitä hyvää huomasin siinä, että olen jo 60 vuotta täyttänyt. On alkanut tuo nuorena kuolemisen pelko hellittää.

Jussi Untolahti

Upseeri ja herrasmies

Ihmisen kuolema on usein aika yksinkertainen tapahtuma. Pari viikkoa sitten 86-vuotias isänikin vain nukahti istualleen kesken normaalin koti-illan. Läheisen poislähtö on aina mieltä kuohuttava tapahtuma mutta onneksi saimme veljeni Ollin kanssa viettää isäni kanssa hänen viimeisenä päivänään runsaat viisi tuntia ilman minkäänlaista kiirettä. Kolme tuntia viimeisen tapaamisemme jälkeen hän oli hieman yllättäen poissa.

Kun isän väsynyt sydän pysähtyi, niin äitini oli heti hankkinut apua ja soitti sitten minulle. Kun reilun kilometrin päästä ehdimme paikalle, hämmästyin toden teolla. Talon pihassa oli paloauto ja kaksi ambulanssia sekä paikalla oli myös Haanojan palvelukeskuksen henkilökuntaan kuuluva nainen. Kuusi henkilöä auttoi isääni ja elvytys oli täydessä käynnissä. Ilmeisesti tapa on niin, että elvytystä jatketaan noin 20 minuuttia ja sitten se lopetetaan. Erittäin asiallisesti käyttäytynyt miespuolinen ensihoitaja kysyi minulta, voimmeko lopettaa elvytyksen koska mitään elonmerkkejä ei enää näkynyt. Kun olin asiasta samaa mieltä, toiminta lopetettiin. Sama mieshenkilö kysyi, haluanko itse kertoa asiasta äidilleni ja paikalle myös ehtineelle veljeni Ollin perheelle. Hän lähti vielä tueksi kun asiasta sitten kerroin muille ja vastaili rauhallisesti ja asiantuntemuksella niihin vähiin kysymyksiin joita esitettiin tapauksen johdosta.

Seuraavaksi ensihoitajat soittivat paikalle poliisin joka aina kutsutaan toteamaan kotona tapahtunut kuolemantapaus. Poliisien saavuttua vastuu siirtyi heille ja paloauto ja ambulanssit poistuivat. Poliisit, nainen ja mies, hoitivat velvollisuutensa hienosti, sympaattisesti ja asiallisesti. He myös soittivat paikalle hautaustoimiston auton joka sitten kahden naisen voimin vei isäni huolellisesti peiteltynä Kuusankosken sairaalan ruumishuoneelle jatkotoimenpiteitä varten. Alle kaksi tuntia isäni kuoleman jälkeen hän oli jo matkalla Kuusankoskelle. Kuolema ja sitä seuraavat hetket siis tapahtuvat nopeasti mutta myös asiantuntevasti ja jopa hienostuneesti. Yhden ihmisen puuttuminen ja sen tuoma tyhjyys ei ollut vielä käsitettävissä.

Edellä mainittu tapahtuma sattui perjantai-iltana joten viikonlopun ajan oli hiukan aikaa miettiä tapahtunutta ja sopeutua tilanteeseen. Suurin huoli oli tietenkin äidin jaksaminen. Maanantaina aloitettiin sitten asioitten hoito ja hautajaisjärjestelyt. Onneksi isäni oli antanut selkeät ohjeet järjestelyistä ja minulla oli aikaa hoitaa asioita, sillä yhteydenottoja puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse ja itse käymällä kertyi reilun viikon aikana noin 50 kappaletta. Hautaustoimisto, sotainvalidien toimisto, Kela, kirkkoherranvirasto, verotoimisto, kukkakauppa, pitopalvelu noin alkajaisiksi. Sitten tulivat puhelinoperaattori, vakuutusyhtiöt, eri yhteisöt, tiettyjen tilausten peruuttaminen ja monta muuta kiireellistä asiaa. Tasan kaksi viikko menehtymisestä tapahtunut siunaus ja muistotilaisuus sujuivat muuten hienosti mutta helteen ja ilmeisesti myös surun uuvuttama äitini, 83 v., joutui samana aamuna sairaalaan tiputukseen ja joutui jäämään pois isän hautajaisista. Äiti onneksi toipui asiasta nopeasti ja pääsi sairaalasta samana iltana hieman yhdeksän jälkeen.

Ei se kuitenkaan vielä ohi ole. Tänään maanantaina isäni arkku viedään Karhulaan ja tuhkataan. Uurnan haen sitten aikanaan ja se lasketaan vanhalla hautausmaalla olevaan sukuhautaan. Isän maallinen vaellus on siten päättynyt mutta meidän muitten toiminta jatkuu. Perunkirjoitus, pankkitilien ja korttien muuttaminen äidin nimiin, isän jäämistön läpikäyminen, verotoimisto, vakuutusyhtiö taas kerran jne. Sitten äidille on hankittava uudet vakuutukset, palvelutalon hoitosopimukset, vuokrasopimukset, eläkejärjestelyt, lehtitilaukset, tv-luvat jne. Saattaa ilmetä muitakin asioita.

On näissä touhuissa jotain hyvääkin. Surun hetkelläkin on hoidettava käytännön asioita ja se pitää ajatukset paremmin kasassa. Suru tuntuu kiivaammin sitten iltojen hiljaisina hetkinä. Hiljalleen suru sitten muuttuu muisteloiksi ja elämä palaa omiin jokapäiväisiin uomiinsa.

Ei kuitenkaan koskaan unohdeta jo poistuneita läheisiä tai ystäviä.

Jussi Untolahti

Muutama mulkku ja 30 vittua

                                                          
                                                             Vasta-alkaja

Tankkasin moottoripyörää tässä eräänä kauniina päivänä Teboilin huoltamolla. Yhtaikaa oli tankilla 6 sirpakkaa neitoa ja 4 skootteria. Nättejä nuoria mimmejä minihameissa ja lyhyissä shortseissa sekä pienet olkalaukut pään yli pujotettuina. Ensimmäinen ajatus oli että kyllä elämä nuorilla miehillä on nykyään hienoa. Mimmien jutut alkoivat kuitenkin pian naurattaa. Sain lirutettua runsaat 14 litraa bensaa tankkiin ja sinä aikana ehdin laskea neitosten puheista ainakin 30 vittua ja oli siellä muutama mulkkukin seassa höysteenä. Hieman tankkien sivuun pysäköityjen skootterien vieressä tupakka paloi ja tarinat olivat hurjia. Mimmien ilta oli vasta alussa. Mietin siinä sitten Uttiin päin ajellessani, että kuinka noista niinkin mukavista kapineista on tullut noinkin ankaran noitumisen välineitä

Mieleen muistui muutama tarina aikaisemmasta jo eletystä elämästä. Avovaimoni Satu sai joskus aikanaan naapurin rouvalta puhelun. Poikansa Juho oli kuulemma opettanut naapurin poikaa kiroilemaan. Voin kuvitella tilanteen. Pojat istuivat kantojen nokissa ja Juho oli pedagogina. Oppitunnilla oli aiheena sana perkele, eli opettaja näytti esimerkkiä ja oppilaat perässä. Sanokaa pojat perkele, opasti varmaan Juho ja pojat kajauttivat saman yhdessä ja lujaa. Jotenkin luulen että olisivat oppineet ilman Juhoakin. Vanha ystäväni Hessu taasen vei 6-vuotiasta poikaansa Villeä elokuviin katsomaan Pecos Billiä. Samanlaisia isä-poika pareja oli teatteri pullollaan. Pikkujätkät olivat sen kokoisia että istuivat jalat suoraan eteen sojottaen koska istuimet olivat heille hiukan suuria. Elokuvassa oli kohtaus jossa Pecos Bill ratsasti solaan ja pahat miehet suunnittelivat hänen ampumistaan väijytyksestä. Toinen pahis antoi peilillä merkin kun Pecos Bill saapuu ampumalinjalle. Silloin Villen vieressä istunut samanikäinen pikkujätkä pomppasi pystyyn ja huusi tuohtuneena että ”vitun runkkari”. Hessu kertoi jälkeenpäin, että kun he menivät kotiin, niin iltapalalla Ville selvästi mietti jotain ankarasti ja kysyi sitten isältään että mikä on runkkari? Vitun se taisi sitten jo tietääkin, totesi Hessu. Erään toisen kaverini pieni poika nosti Prismassa hirveän metelin ja vaati itselleen uutta ”Hiimannia” tai jotain muuta vastaavaa peltiheikkiä. Kun isä sitten  kieltäytyi ostamasta niin poika ilmoitti suureen ääneen, että jos et osta niin sanon aivan hirveän sanan. Ihmisetkin hiljenivät ympärillä seuraamaan tilannetta. Isä otti riskin eikä ostanut vaadittua ”Hiimannia”. Myös poika piti linjansa ja kajautti kuuluville mielestään hirveimmän sanan ”räkä”. Oli vielä vasta-alkaja kiroilun jalolla saralla.

Nykyään se oppiminen on niin helppoa. On tietokoneet, televisio ja esimerkkiä löytyy pienten poikien idoleistakin. Kaikissa TV-peleissä näytetään hienoja hidastuksia pelaajien ja valmentajien haistatteluista ja huuteluista. Osaahan ne nulkit jo asian huuliltakin lukea vaikka jääkiekkoilija Taneli Horttanainen suuren maailmanmiehen ottein kajauttaisi mielipiteensä ilmoille f-sanaa käyttäen oikein englanniksi. Pääosin nämä hurjat huutelut ja sadattelut liittyvät ns. kontaktipeleihin mutta nykyään näkyy sama linja tarttuneen ennen herrasmieslajina tunnettuun pesäpalloonkin. Kouvolassa tutkitaan nyt jopa sitä loukattiinko tuomarin koskemattomuuttakin väärästä tuomiosta johtuvan hurjistumisen tuoksinassa. Lehtikuvan perusteella tilanne on täysin selvä. Kosketusta on mutta tuomarit ja pelaajat väittävät muuta. Teboilin blondi skootterimimmi olisi varmaan asian ilmaissut jotenkin näin. ”Vittu ku en niiku ollu paikal ni en vittu niiku tiiä varmast tuomitsiks se saatanan tuomari homo niiku väärin, vittu”.

Kiroilu, sarkasmi ja huumori ovat taitolajeja. Helsingissä ratikassa pari runsaasti maalattu mustatukkaista punkkarityttöä päästelivät puheissaan vittua oikein asiantuntijoitten hartaudella. Koko vaunu kuunteli henkeä pidätellen neitosten yksipuolista anatomialuentoa. Seuraavalla pysäkillä vaunun etuosasta nousi pystyyn varmasti runsaat 80-vuotias tyylikäs rouva joka koputti kepillä lattiaan ja sai kaikkien jakamattoman huomion. Rouva totesi pilke silmäkulmassaan, että ”Vittu, kun pitää lähteä”.

Oikeaan kohtaan täräytettynä se vittukin on oivasti kohdallaan.

Jussi Untolahti

Pitkä kuuma kesä

Toukokuun viimeinen päivä oli pienenä poikana suurta juhlaa. Suvivirsi kajautettiin täydellä volyymilla vanhassa kirkon näköisessä kirkossa Sakaristonmäellä ja sitten alkoi kesäloma. Saman päivänä lähdettiin sitten isovanhempien kanssa Uttiin Haukkajärven Vennanniemeen kesänviettoon ja siellä oltiin koko kesä aina syyskuun alkuun asti. Silloinhan koulujen lomakin kesti vielä kokonaiset 3 kuukautta. Illalla päivää vielä juhlistettiin veljeni Ollin syntymäpäiväjuhlilla jotka sattuivat aina samalle päivälle. Kesäparatiisi oli juhlavasti avattu ja taas alkoi yksi elämysten kesä. Silloin ei muistaakseni kesäisin edes satanut.

Utti, Haukkajärvi ja vieressä ollut armeijan harjoitusalue olivat parasta mitä pikkujätkät pystyivät kuvittelemaan. Armeija järjestikin meille paljon ohjelmaa. Oli sotaharjoituksia joissa nähtiin panssarivaunuja, syöksyveneitä, sotakoiria, lentokoneita ja laskuvarjohyppyjä jopa Haukkajärveen. Myös isoisäni järjesti meille ahkerasti kaikenlaisia hommia. Jos ei muuta ollut, niin sitten korjattiin mökkitietä porukalla. Kaupassa käytiin Utin lentokentän vieressä Osuuskauppa Jykevän myymälässä. Kauppapäivät olivat juhlahetkiä. Aina saatiin jäätelöt ja jos lentokentällä oli toimintaa, niin sinne mentiin katselemaan lentokoneita. Kiire ei meitä piinannut.

Isoisäni, tai kuten meillä sanottiin muffa, oli vanhanajan toiminnan mies jolla oli ihan oma käsitys laeista ja pykälistä. Eräänä kesänä muffa oli päättänyt rakentaa tilalleen yhden mökin lisää jo kahden olemassa olevan mökin lisäksi. Siinä ei mitään rakennuslupia kyselty, muffa oli sitä mieltä että omalla maallaan saa tehdä mitä haluaa. Inkerilästä ostettiin sitten vanha hirsitalo joka siirrettiin Vennaan ja pystytettiin tarvittavin muutoksin uudestaan. Ei sen mökin lupia kukaan koskaan kysellyt ja muffalla oli jo vastaus valmiinakin. Siinähän se vanha talo on ollut vuosikymmeniä, mitä nyt vähän korjattiin. Seuraavana kesänä rantaan rakennettiin valaistu majakka että pimeällä oli helpompi tulla veneellä kotilaituriin. Jotenkin muistan että aina siellä rakennettiin jotain.

Muffan ”joustava” suhtautuminen lakiin tuli selkeästi esiin monella tavalla. Hinaajan Väinölän vetämästä Enso-Gutzeitin tukkilautasta irronneita irtotukkeja hinattiin veneellä kotirantaan ja niistä tehtiin polttopuita. Irtotukkien kyttäys olikin meille pikkupojille hauskaa puuhaa. Kalastaa saimme tietysti ilman mitään lupia ja lisäksi hän oli sitä mieltä että jokaisen pitää mahdollisimman paljon selvitä itse asioistaan. Kun meidät Ollin kanssa oli ilmoitettu järven toisella puolella olevaan uimakouluun, niin sinne meitä ei suinkaan viety autolla. Muffa oli juuri ostanut uuden moottoriveneen jolla hän oli opettanut myös minut ajamaan. Hän ilmoitti että pojat menevät sitten itse uimakouluun moottoriveneellä pelastusliivit päällä. Nythän moisesta vastuuttomuudesta saisi varmaan linnaa mutta silloin ei kukaan asiaa ihmetellyt. Äitini tosin oli kuulemma kysellyt, että kuinka kaksi uimataidotonta mukulaa voi ajella yksin veneellä. Muffa totesi että uimakouluunhan ne ovat menossa joten kai ne osaavat uida ainakin jo kotimatkalla. Niin sitten tehtiin ja hyvinhän se sujui. Entisenä suojeluskuntamajurina muffa tunsi kaikki armeijan miehet ja kun Utin harjoitusalue rajoittui omiin maihin, niin niitä armeijan maita sai myös hänen mielestään käyttää kuin omiaan. Lähinnä se tarkoitti sitä että sillä alueella saimme Ollin kanssa ajella muffan autoilla niin paljon kuin halusimme. Asfalttitielle meno oli kuitenkin kielletty. Voitte uskoa että kyllä me pojat autoilla ajelimme ja paljon.

Isovanhempani kuolivat -60 luvun puolivälin jälkeen ja siihen loppuivat hienot Utin kesät. Mopolla kävin usein mökillä mutta muuten käyttö jäi vähiin. Kun sain ajokortin vuonna 1968, mökille tuli käyttöä enemmänkin mutta se oli kuitenkin lähes yksin minun käytössä. Joskus ennen -70 luvun puoliväliä Venna sitten myytiin Kymenlaakson Osuusmeijerille henkilökunnan virkistyskäyttöön. Minä ehdin siitä Utin paratiisista nauttia lähes 25 vuotta. Niitä kesiä en unohda koskaan.

Jussi Untolahti

Elämä tarvitsee unelmia

Liikuntatapahtumat ovat nykyään suosittuja. Naisten kymppi Helsingissä veti viikko sitten mukaan liki 20 000 juoksijaa ja kävelijää. Kouvolassa lauantaina juostu 10-Nainen tapahtumasai liikkeelle n. 1600 iloista liikunnan harrastajaa ja mukana oli monta KENiä niin reitillä kuin reitin varrellakin. Osa Kouvolan aktiivisista liikkujista oli vielä samaan aikaan Tukholman maratonilla.

Tukholman 33. maratonin juoksi lauantaina maaliin liki 15 500 osallistujaa. Maaliin asti juoksi myös 5545 suomalaista joista jokainen omalla esiintymisellään varmasti muistutti rakkaita naapureita 1-6 lukemista ja Bratislavan illasta. Kouvolalaisia tuli maalilinjan yli 81 kappaletta, ainakin postinumeroiden mukaan. Jos muualla asuvat Kouvolan entiset nuoret lasketaan mukaan, niin luku on varmaan yli 100.

Kilpailun kärkeen juoksivat Afrikan huimat menijät hyvillä noin 2.14.00 ajoilla. Paras ruotsalaisen nimen omaava oli kymmenes ja paras suomalainen oli sijalle 17 ajalla 2.28.04 juossut Marko Vaittinen. Yhdistetyn moninkertainen arvokisavoittaja Hannu Manninen muuten juoksi maaliin ajalla 2.57.12 ja oli sijalla 256 eli varsin kova suoritus. Naisten sarjan 4. oli ajalla 2.41.21 Suomen Leena Puotiniemi. Kaikki edellä mainitut ovat toki päätoimisia urheilijoita. Todelliset harrastajat ja juoksun varsinaiset sankarit tulevat näitten huippujen takana. He toteuttavat unelmaansa itse itseään vastaan aikatavoitteilla tai ilman, yksin tai porukalla. Varsinaisena päämääränä on enemmänkin liikunnan ilo ja maali kuin huippuaika. Aikaa silti jokainen mittaa ja varmasti parannus edelliseen suoritukseen on mukavaa mutta jonkun minuutin hitaampikin aika ei suinkaan masenna. Maaliin pääsy on aina henkilökohtainen voitto ja tuo mukanaan varmasti hienon hyvänolon tunteen, ainakin kun hetki maaliintulosta on kulunut.

Mikä sitten saa ihmisen lähtemään maratonille esimerkiksi Tukholmaan tai vaikkapa New Yorkiin? Voisihan sitä juosta Kouvolasta 21 kilometriä Orilammen suuntaan ja takaisin. Siinähän se sitten olisi eikä maksa mitään. Se unelmien toteuttaminen ei nyt vaan kuitenkaan toimi ihan niin. Ihmisillä on suuria unelmia ja tavoitteita joitten eteen tehdään enemmän tai vähemmän töitä vuoden mittaan ja sitten koko homma kruunataan jollain hienolla tavalla. Yksi lähtee Milanoon La Scalaan katsomaan oopperaa, toinen Monacon F-1 kisoihin, motoristit taas menevät Hollannin Asseniin RR kisoja katsomaan. Joku painuu Lappiin vaeltamaan tai kalaan ja lintubongari makaa viikon ulkoluodolla ja kyttää kurppia. Edellä mainittuihin pääsee mukaan rahalla ja jonkinlaisella normaalilla yleiskunnolla sekä voimakkaalla sisäisellä palolla joka vaatii unelmien toteutusta edes kerran elämässä. Assenin matkaan tarvitaan vähän perslihaksiakin. Maratonille taas ei lähdetä ilman ahkeraa harjoittelua. Se on yleensä pitkä projekti joka sitten kruunataan siellä unelmien maratonkisassa joka ei useinkaan ole mikään Käyrälammen ympärijuoksu. Siihen uhrataan aikaa ja varojakin jonkun verran. Usein lähdetään porukalla ja mukana on huoltojoukkoja ja kannustajia eli kyseessä on pelkän juoksun lisäksi myös hieno sosiaalinen tapahtuma. Hyvin usein se ei jää tähän yhteen kertaan vaan unelmat elävät elämäänsä ja saavat ihmiset innostumaan yhä uusiin koetuksiin.

Kouvolasta Tukholman maratonille osallistui siis liki 100 juoksijaa. Median edustajina olivat mukana ainakin Kouvolan Sanomien toimittaja Katariina Hakaniemi (4.47.54) ja Kymenlaakson radion päällikkö Vesa Grekula (4.29.42). Poliisin edustajana mukana oli Liikkuvan poliisin ylikomisario Jari Strengell (4.38.38) ja Ympäristön ravintolapuolen toimialajohtaja KEN Apa Salmi (3.49.14) testasi myös kuntoaan tulevia vielä huimempia koitoksia varten. Naisten sarjassa KEN Jaana Suuronen (4.40.53) paineli myös matkan todella hyvää vauhtia ja vielä komea KEN-paita päällä. Myös KEN Jukka Vähäuski pisteli maaliin ajassa 4.09.02.

Jaana Suuronen oli sijalla 2413 ja sijalla 2630 oli Katariina Hakaniemi. Uskon että neidot eivät juostessaan paljon sijoituksia miettineet. Sykemittarista varmaan seurattiin että syke pysyy oikealla tasolla ja sitten lopussa tultiin sen verran kovaa kuin rahkeissa oli varaa. Molemmat nimittäin paransivat sijoitustaan huimasti 30 kilometrin jälkeen. Voimienjako ja huolto toimivat siis loistavasti.

Kuulostaako maraton helpolta? Kokeilkaapa vaikka ensi lauantaina kävellä Kouvolasta Utin ABC:lle ja takaisin. Siinä tulee hiukan yli puolet maratonin matkasta. Hurjimmat voivat kokeilla hölkätä.

Viime lauantaina moni toteutti liikunnallisen unelmansa. Onnea heille!

Jussi Untolahti

Vakavia miehiä ja hymyileviä naisia

Tällä hymyllä ei pärjää

Luin juuri äsken tehdystä uudesta tutkimuksesta joka selvitti millaisia miehiä ja naisia pidetään seksikkäinä. Tutkimuksen mukaan vakavat miehet ovat seksikkäitä ja hymyilevät herrat näyttävät naismaisilta. Tyhjännaurajat nyt on aina tiedetty selkeiksi häviäjiksi tällä rintamalla, mutta nyt on hymyilevätkin miehet sitten pantu pannaan. Vastaavasti nätisti hymyilevä nainen on saman tutkimuksen mukaan selvästi seksikkäämpi ja vetovoimaisempi kuin kohtalokkaan näköinen nirppanokka. Täytyypä lähteä tekemään vertaileva tutkimus ensimmäisenä lämpimänä kesäviikonloppuna kaupungin terasseille. Näinköhän kohtaan tuimailmeisiä herroja ja hymyileviä naisia?

Tutkimuksia on monenlaisia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Vanhan läänijaon aikoina Kymen lääninhallitus teki tässä takavuosina, kun kännykät alkoivat yleistyä, laajan ja kattavan vertailevan tutkimuksen kännykän ja lankapuhelimen käyttökuluista. Kännykkä oli nimittäin siihen aikaan vielä vähän semmoinen juppien lelu, toisin kuin nykyään. Halusivat kai tällä tutkimuksellaan myöskin hillitä kännyköitten ostointoa. Saatanallisen muutaman kuukauden raatamisen jälkeen tutkimuksen tulokset sitten julkaistiin ja jopa Kouvolan Sanomat teki asiasta ison jutun. Lääninhallituksen virkamiehet olivat tulleet perusteellisen työ tuloksena siihen johtopäätökseen että kännykällä soittaminen oli huomattavasti kalliimpaa kuin lankapuhelimesta soittaminen. Totta oli tutkimuksen jokainen sana. Kännykän käyttö oli siihen aikaan sen verran kallista, että tuloksen nyt vain tiesi jokainen puhelinta yleensäkin käyttävä jo etukäteen ja hinnastoistakin se selkeästi selvisi. Nykyäänhän niistä puhelinten ja puhelujen hinnoista ja määräaikaisista kytkysopimuksista ei ota selvää pirukaan ja nuoriso ei edes lankapuhelinta tunne.

Työvoimaministeriökin teetti aikoinaan laajan tutkimuksen Lapin alueen työttömyyden pikaisesta poistamisesta. Runsaan vuoden asiaa suurella joukolla pohdittuaan ministeriön herrat julkaisivat monta sataa sivua käsittäneen laajan selonteon asiasta. Kaikki olettivat että nyt ovat Lapin työttömyysongelmat ratkaistu. Eivät muuten olleet, nimittäin tämän pitkän, kalliin ja laajan tutkimuksen tuloksen olisi voinut kiteyttää hyvinkin yhteen lauseeseen. Lapin alueelle on luotava lisää työpaikkoja tai sitten alueen asukkaitten on muutettava etelään töihin. Totta oli tämänkin tutkimuksen lopullinen ja yllättävä tulos. Veronmaksajat taas maksoivat molemmat edellä mainitut tutkimukset. Välillä tulee mieleen että kannattaisikohan joskus kysyä asiaa ensin joltain ihan täysipäiseltä kansalaiselta ja jos tämä ei tiedä, niin sitten voisi ehkä alkaa miettiä vaikkapa tutkimuksen tekoa.

Kaverini teki tässä taannoin eräänä juhannuksena nopean, tarkoin harkitun ja täysin oikeaan osuneen tutkimuksen. Kuunneltiin radiosta juhannuspäivänä aattoillan hukkuneitten käsittämätöntä määrää. Kaverini tuli siihen tulokseen että jäätelön syönti lisää hukkumiskuolemia. Perusteli väitteensä sillä että kesällä myydään enemmän jäätelöä kuin talvella ja kesällä siten myös hukkuu enemmän ihmisiä kuin talvella. Se oli siinä, eikä tutkimus maksanut valtiolle mitään. Päinvastoin, sillä saihan valtio meiltä juhannuksen aikana melko runsaasti verotuloja mm. alkoholiveron muodossa.

Naama vakavaksi ja baanalle!

Jussi Untolahti

Tuhon tietä kuljen

Kävin tänään sitten ajamassa kesän ensimmäisen ja samalla viimeisen lenkin moottoripyörällä. Hieno muutaman tunnin vauhdikas lenkki jonka kruunasi jokaisen kevään pakollinen avajaisseremonia, ajelun päätteeksi kahvit ja muna-anjovisvoileipä Iitin kirkolla kesäkahvilassa. Oli hyvä, mukava ja hieman haikeakin olo istuskella siinä auringon paisteessa ja muistella niitä monia upeita kevään ensilenkkejä. Kioski oli vielä kiinni joten jäätelöt jäivät siis tänä kesänä syömättä. Ajelun jälkeen pesin pyörän, vahasin sen sekä peittelin tarkasti uudella kaksivärisellä peitteellä ja tankkikin jäi melkein puolilleen uutta ja tuoretta polttoainetta. Se oli sitten tämä maallinen vaellus siinä jos uskomme erästä amerikkalaista pastoria ja miksi emme uskoisi miestä joka on antanut nimensä kaikki tulet kestävälle grillimakkarallekin.

Lauantaina alkaa nimittäin viisi kuukautta kestävä kaaoksen aikakausi, jonka päätteeksi planeettamme tuhoutuu täysin, näin ainakin uskoo 89-vuotias pastori Harold Camping. Tuho käynnistyy lauantaina alkavalla maanjäristyksellä, joka ravistelee koko maapalloa. Uskovaisilla ei kuitenkaan ole kuulemma mitään hätää, sillä he nousevat taivaaseen ennen kuin tilanne maan päällä käy tukalaksi. Muita odottaa ikuisuus helvetin tulissa. Linjaani en enää muuta koska en erityisemmin arvosta näitä takinkääntäjiä. Siellä helvetissä sitten tapaan muitakin ”syntisäkkejä” ja yhdessä jatketaan manalan bakkanaaleja.

Camping on laskenut maailmanlopun päivämäärän Raamatun ennustusten pohjalta laatimansa matemaattisen kaavan avulla. Itse asiassa maailman piti Campingin alkuperäisten laskelmien mukaan tuhoutua jo syyskuun 6. päivä vuonna 1994. Munille meni silloin Haroldin maailmanloppu. Tällä kertaa laskelmia on korjattu ja Camping on niin vakuuttunut niiden pitävyydestä, että hän on seuraajineen mainostanut loppua näyttävästi ympäri koko maailmaa muun muassa monissa joukkoliikennevälineissä ja lehdissä. Yhdysvalloissa Campingin ennustuksesta innostuneet skeptikot ovat järjestämässä useita juhlia, joissa maailmanloppu otetaan vastaan asiaankuuluvalla juhlallisella tavalla.

Niin teen minäkin. Pistin runsaasti olutta ja valkoviiniä kylmään odottamaan elon viimeistä iltaa. Palanpainikkeeksi hankin erilaisia makkaroita ja italiansalaattia, Haroldin kunniaksi myös Camping merkkisiä jauhomakkaroita joita sitten heittelen parvekkeelta variksille ja puluille ( linnuille ). Kevytversiot jätin tällä kertaa ostamatta. Helvetissä ovat kuulemma lihavat muotia. Illan juhlinnan aloitan harjoittelemalla helvetissä kekkalointia saunomalla normaalia kuumemmassa saunassa ja vastapainoksi nautin kylmää olutta, Tallinnasta tuotua Sakua. Löylyjen välissä sitten kajauttelen parvekkeella äänekkäästi vanhaa hienoa tangoa ”Tuhon tietä kuljen”. Saunan jälkeen siirryn itse Bacchuksen, traagisen taiteen, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumalan seuraan ja avaan pullon jumalaista valkoviiniä. Bacchuksen parissa elän elämäni vielä kerran uudestaan ja uudestaan päihtyen viinistä ja eletystä hienosta elämästä. Koen ilot ja surut, voitot ja tappiot. Muistelen tapaamiani upeita ihmisiä, tekemiäni matkoja ja toteutuneita unelmia. Suren niin monia aiemmin poistuneita ystäviä, päättyneitä ihmissuhteita ja toteutumatta jääneitä unelmia. Valmistaudun ikuiseen kärvennykseen.

Koska suunta on siis selvästi alaspäin, oman helvettini voisin kuvitella vaikka seuraavanlaiseksi.

Minä heräsin silkkityynyjen päältä,
salit hohteli kullasta, loisteli jäältä,
ja naisia, paljaita sieltä täältä,
minun vuoteeni tanssien ympäröi,
ja nurkassa piru pianoa löi.

Luo pirun mä hiivin ja kysyin tältä, mikä paikka tää,
ei tunnu tää elämältä, ei myöskään ikävältä,
onko naisia nää". "On naisia on",
piru rähinöi ja mielettömästi pianoa löi.

Minun mainen haluni heräsi silloin,
sitä tuntenut olin jo monin illoin,
ja piru-herralta kysyin: "näitä lempiä saako".
"Saa, lempiä saa", piru rähinöi ja aivan hurjasti pianoa löi.

Vein naisista kauneimman vuoteellein,
 kädet kauniit kiertyivät kaulallein.
Minä kääntelin ja vääntelin naista sitä,
 mutta arvatkaas veljet mitä,
sillä ei ollutkaan sitä,
ja nurkassa piru pianoa löi.

Minun ruumiini himosta kihelmöi,
luo pirun mä hiivin ja kysyin tältä:
"Kuinka olla näin voikaan".
"Ei helvetti tää muuten oiskaan",
piru rähinöi ja kuin mieletön hyppi ja pianoa löi.
( Uuno Kailas )

Huomenna aamulla sitten herään siihen alkavaan maailmanlopun vapinaan. Telluksemme loppu on siis käsillä. Vai onko sittenkään?

Jussi Untolahti

Lokki kiveen

Muutettiin tammikuun alussa uuteen asuntoon keskelle Kouvolaa. Viikon päästä muutosta kaikki alkoi olla kunnossa. Pahimmat pelot eivät kuitenkaan toteutuneet, yllättävän vähän uutta piti hankkia, yksi hyllystö, säilytyslaatikoita, pesukone ja telkkari sentään ostettiin. Parvekekalusteet toki kaipaavat vielä pientä lisäystä. Jotain vanhaa ajettiin myös kaatopaikalle tai miten se nyt nykyään sanotaan, jäteasemalle.

Keittiössä syntyi ainoa ongelma. Siellä on monta valopistettä ja minusta ne riittivät hyvin. Satu oli jyrkästi eri mieltä. Keittiöön pitää kuulemma saada joku halvatun Lokki kattoon roikkumaan. Kaikki oli ihan hyvin kunnes näin sen Lokin ja varsinkin hintalapun. Muovisesta valaisimesta 350 €, kyllä lähti paineet, siis veren, nousuun. Satu lohdutti että se Lokki on usein Anttilassa tarjouksessa hintaan 249 €, siis halvalla? Katselin ja ehdottelin mielestäni vastaavia lyhtyjä, hintaluokka noin 50 - 60 €, mutta eipä kelvanneet. Viime viikolla oli sitten Anttilassa se saamarin Lokki taas tarjouksessa, nyt hintaan 199 €. Yritin pitää lehteäkin piilossa mutta joku hemmetin naisten salaliitto täytyy olla kyseessä koska ensin asiasta huomautti äitini, sitten sen ilmoituksen huomasi Satu ja viimeisenä peliin puuttui kohtalo eli anoppi. Ilmoitti puhelimella että haluaa ostaa sen Lokin Satulle syntymäpäivälahjaksi ja pyysi vielä Satua hankkimaan itse valaisimen. Antaa sitten rahat myöhemmin, niin kuin tekikin.

Kolme minuuttia puhelun jälkeen ulko-ovi kolahti ja vartin päästä isossa laatikossa lymyillyt Lokki oli lehahtanut Anttilasta meidän olohuoneeseen. Rakennussarjahan sekin oli, eihän nykyään mitään saa kokonaisena. Koska olin alun perin ollut kyseisen Lokin hankintaa vastaan, suhteellisen napakkaa vastarintaa jopa, niin en nytkään puuttunut alkaneen projektin hoitoon. Satu sen sitten kasasi ja kokoon saikin vieläpä melko näppärästi. Mutta katossa olikin yllättäen talon ainoa ns. sokeripala ja Lokissa tietysti pistotulppa. Lisäksi se sokeripala koukkuineen oli tietysti ihan väärässä paikassa. Puhiseva Lokin omistaja säntäsi lamppukauppaan. Tuloksena oli välikappale ja metrin verran sähköjohtoa. Satu näpräsi netin ohjeitten avulla sen lisäjohdon siihen välikappaleeseen kiinni ja nyt puuttui enää uuden kiinnityskoukun proppaus kattoon ja välijohdon liittäminen siihen sokeripalaan. Veljeni Olli kutsuttiin apuun koska hänellä on kaikki mahdolliset traktoria pienemmät työkoneet ja työkalut.

Tänään aamulla Satu lähti palaveriin Kasarminmäelle ja Olli saapui koneineen. Projekti siirtyi miesten hoteisiin. Uuden koukun paikka mitattiin tarkkaan ja sitten porattiin todella kovaan kiviseen kattoon reikä proppua ja koukkua varten. Pääkatkaisijasta pantiin varoiksi kaikki virrat poikki ja sitten se Satun tekemä välijohto liitettiin siihen sokeripalaan. Pistotulppa paikoilleen ja lyhty koukkuun roikkumaan, Lokki oli paikkansa löytänyt ja oli valon juhlan aika. Pääkatkaisijasta virrat päälle ja sitten katkaisijasta Lokki tulille. Vaan eipä syttynyt vaikka oli oikein energialampulla varustettu. Vaihdoimme uuden lampun mutta sama tulos. Tutkittiin sitten vielä, että kaikki liitokset olivat varmasti paikoillaan ja kiristetty kunnolla. Pimeänä pysyi Lokki. Viimeiseksi päätettiin tutkia se Satun tekemä välijohto. Netin ohjeilla tehty homma oli ohjeitten mukaan täydellisesti toteutettu. Ohjeissa ei vain ollut sanottu että johdon päistä pitää kuoria sitä eristemuovia pois jotta sähkö kulkee. Johdot olivat siis napakasti oikeilla paikoillaan mutta kun se sähkö ei muovin läpi kulje eli netin ohjeisiin ei siis voi aina täysin luottaa. Poistimme Ollin kanssa eristeen ja kasasimme homman uudestaan. Johan innostui Lokki palamaan. Olli antoi pitempään liitossa olleen miehen vakaan neuvon. Älä puhu koko hommasta Satulle mitään, kun on huomenna ne yhteiset juhlatkin. Päätin noudattaa neuvoa.

Nyt on Lokki katossa valaisemassa meidän lintukotoa mutta kun on jo tämä kesä. Eihän sitä tarvitse vasta kuin syksyllä. Uutuudenviehätys voi olla silloin jo ohi.

Jussi Untolahti

Vesi alkaa Porista

Suomen kieli on hyvin kaunis ja monitahoinen ja joskus jopa erittäin hauska. Mietitäänpä tällä kertaa esimerkiksi kuntien ja kaupunkien nimiä. Naiset panevat aina paremmaksi, löytyyhän kuntien joukosta Aura, Inari, Loviisa Kaarina ja Salla. Joukkoon voi vielä hieman vapaasti tulkiten laskea myös Kristiinankaupungin ja sekä Maarianhaminan. Maarian kuntakin oli aikoinaan. Herrat jäävät nyt paitsioon sillä luettelosta löytyy vain Sauvo, Simo ja Soini sekä vapaan tulkinnan mukaan myös ruotsinkielinen kaupunki Jakobstad. Enon kuntakin poistui äskettäin kuntaluettelosta. Enossahan oli aikoinaan tietysti ravintola jonka nimi oli Enon Vene. Sanonta, tippui kuin eno veneestä, lienee saanut alkunsa juuri sieltä Pohjois-Karjalasta. Entisistä kunnista löytyy myös muutama muu hauska nimi kuten Tiukka, Kirvu ja Pohja.

Käskymuotoja kuntien nimistä löytyy jopa kolme, Kaavi, Kisko ja Sauvo. Eläimiä on oikeastaan yllättävän vähän, vain kolme kappaletta eli Kotka, Perho ja Sulkava ja miksei myös Kouvola ja entinen Karhulakin. Käyttöesineitä tai työkaluja ahkerien suomalaisten kunniaksi on sitten useampiakin, Aura, Hanko, Kannus, Perho ja papillinen Liperi. Ikäviäkin nimiä löytyy muutama, Varkaus sekä Kolari ja olihan aikaisemmin myös itsenäinen Lemun kunta. Monikossa olevan nimen on valinnut vain yksi suuruudenhullu kunta eli Virrat ja ihmisen osiin on luottanut pelkästään Valtimo, hyvä ettei kuitenkaan Laskimo tai Suoli. Suomen lyhyin kunnannimi on muuten Ii ja pisin Kristiinankaupunki.

Nykyisin niin muodikkaita kaksoisnimiäkin on muutama mielikuvitukseton kunta ottanut itselleen. Mänttä-Vilppula ja Nummi-Pusula kuulostavat lähinnä koomisilta. Pusunummi olisi ollut kova juttu. Länsi-Turunmaa on täysin teennäinen nimi mutta Yli-Ii vanhana nimenä toki menettelee. Vanhoja mutta vielä aika tuntemattomia nimiä ovat ottaneet käyttöön kuntien yhdistyessä entinen Toijalan-Viialan seutu joka on nyt Akaa ja Sastamala joka paremmin tunnettiin Vammalan seutuna. Liekö siksi että aiemminhan ”pilkkakirveet” kutsuivat Vammalaa ruotsinkielisellä nimellä Invaliditet.

Ruotsinkielisissä nimissä on myös muutama ”helmi”. Pyhtää-Pyttis ja Lohja-Lojo naurattivat aikanaan meitä pikkukundeja kovasti. Kehä 3 varressa oli muuten aikanaan hauska tienviitta jossa luki Kuusikko-Sexan. Lähes yhä hauska nimi kuin se nuorena poikamiehenä haaveilemani kesämökin paikka Ristiinan Astuvansalmen rannalla. Hauska on myös Vantaa-Vanda jonka asukkaita vanha kielinero Ahti Karjalainen tervehti ruotsinkielisessä puheessaan sanoilla ”God dag, kärä vandalerna”. Pelkkä s-kirjainkin sanan loppuun tekee komiaa. Lahti-Lahtis, Virrat-Virdois, Enontekiö-Enontekis, Ikaalinen-Ikalis ja Joroinen-Jorois. Kouvola on kuitenkin Kenstad eikä Kouvolas. Suomen tihein BMW-kanta on kuulemma kunnassa jonka nimi on Paimio-Pemar.

Maailmalla selviä suomenkielisiä paikkoja löytyy paljon mm. Usassa ja Kanadassa. On niitä muutama maakin maailmassa jolla on selvä suomenkielinen nimi. Peru, Malta, Oman, Nauru, Samoa, Papua ja vähän suomalaisemmin tulkiten myöskin Norja, Puola, Turkki, Peru ja Korea.

Tiesittekö muuten että Helsingin seudulla on ollut sekä Kulosaaren että Haagan kunnat. Seinäjokea olen kuullut kutsuttavan, ilmeisesti epävirallisella, ruotsinkielisellä nimellä Östermyra joka viittaa kaupungin alueella olevaan komeaan Östermyran kartanoon. Mutta mikähän tunnettu kunta on ruotsinkieliseltä nimeltään Etseri?

Loppuun vielä pieni pakkoruotsin poikanen. Vatten börjar från Björneborg eli vesi alkaa porista.

Jussi Untolahti

Aarno ja Osama

Suomen ensimmäinen terroriteko oli kai Eugen Schaumanin tekemä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha vuonna 1904. Schauman sai teostaan jonkinlaisen sädekehän päänsä päälle ja tekoa pidettiin hyvin isänmaallisena. Tarina kertoo, että joskus -70 luvun alussa Schaumanin sukukokoukseen Helsingin Säätytalolle asteli kepin kanssa hyvin arvokkaan näköinen vanha rouva, hän koputti kepillään lattiaan ja sanoi kovalla äänellä, näin monta Schaumania koolla ja Kekkonen elää. Myös ministeri Heikki Ritavuoren murhaa vuonna 1922 pidettiin jonkinlaisena terroritekona. Samaan kastiin laskettiin Lapuan liikkeenkin suorittamat tihutyöt, pahoinpitelyt, kidnappaukset ja jopa 4 murhaa. Lapsuuden ajalta en juurikaan mitään hirmutekoja muista. Jotain kuitenkin. YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld kuoli lento-onnettomuudessa 1961 Kongossa varsin hämärissä olosuhteissa. Myöhemmin on jopa puhuttu että hänet surmattiin vasta onnettomuuden jälkeen ampumalla. Silloin 10-vuotiaan pikkupojan elämää nämä uutiset eivät kuitenkaan kauan hetkauttaneet. Vasta John F. Kennydyn murha 1963 Dallasissa avasi silmät. Maailma voi olla sittenkin paha paikka. Sitten tulivat Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhat. Paha maailma oli kuitenkin silloin jotenkin niin kaukana Kouvolasta. Joskus -70 luvun alkupuolella Punaisen Armeijakunnan eli  Baader-Meinhoff ryhmän terroriteot Saksassa alkoivat syöpyä paremmin mieliin koska niissä surmattiin useita tunnettuja Saksan talouselämän johtomiehiä ja heidän autonkuljettajiaan ja muitakin täysin syyttömiä henkilöitä. Hampurissa -80 luvun alussa näkemäni räjäytetty pankki oli hurja näky ja toistaiseksi elämäni toinen yhteys näihin terroritekoihin. Myöhemmin kuulin, että sekin taisi olla vain hieman toheloitten pankkirosvojen tekosia mutta kyllä Hampurissa silloin ihmiset tosissaan epäilivät tapausta terroristien varojen hankinnaksi. Irlannin IRA:n touhuja myös seurattiin jo silloin Suomessakin tarkkaan. Vuonna 1981 olin Irlannin Dublinissa samaan aikaan kun vangittu IRA:n terroristi Bobby Sands kuoli nälkälakkoon Belfastin vankilassa ja kyllä silloiset melko hurjat mielenosoitukset jättivät lähtemättömän jäljen nuoren miehen mieleen.

Suomessa elettiin vielä rauhallista aikaa kunnes 1978 oululainen merkonomi Aarno Lamminparras astui lyhyeksi aikaa parrasvaloihin. Aarno kaappasi Finnairin Caravelle-lentokoneen Helsingin ja Oulun välillä. Koneessa olivat matkustajina mm. laulaja Monica Aspelund ja musiikkimies Aarno ”Arska” Raninen. Kaappauksen aikana kone kävi jopa Amsterdamissa asti ja lopulta kaappaus päättyi kuitenkin onnellisesti ja Lamminparras pidätettiin Oulussa. Aarno Lamminparras tuomittiin 7 vuodeksi linnaan ja puolet istuttuaan hän vapautui ja muutti sittemmin uuden nimen turvin Ruotsiin jossa elää edelleenkin. Lamminparras oli hetken aikaa Suomen kuuluisin mies ja merkonomin titteli Suomen nauretuin. Olisikohan korostettu koulutusta noin paljon jos kaveri olisi ollut vaikka hortonomi. Muistaakseni myös toinen lentokonekaappaus sivusi Suomea kun joku vanäläinen kaapattu kone poikkesi myös Helsinki-Vantaan kentällä. Vuonna 2002 Petri Gerdtin tekemä Myyrmannin räjäytys surmasi 7 henkilöä mutta sitä pidettiin enemmän yhden henkilön omien vaikeuksien huipentumana kuin terroritekona. Suomessa on siis kautta vuosien eletty terrorismin suhteen melkoisen turvallista elämää.

Kymmenen vuotta sitten 11.9.2001 kansainvälinen terrorismi sai uudet kasvot. World Trade Centerin ja myös Pentagonin osin tuhonneet Al-Qaida järjestön lentokoneilla tekemät terrori-iskut vaativat yli 3000 syyttömän ihmisen hengen. Terrorismi oli astunut paraatiovesta sisään Amerikan mantereelle.  Miljoonat ihmiset seurasivat television välityksellä torneista hyppivien ihmisten epätoivoista loppua ja viimein myös tornien sortumista. Saudi-Arabialaisesta miljonääristä Osama bin Ladenista tuli hetkessä maailman tunnetuin ja vihatuin terroristi sekä etsityin henkilö. Mies katosi USAn joukoilta Tora Boran vuoristossa Afganistanissa loppuvuodesta 2001 ja siitä alkoi kiihkeä lähes kymmenen vuotta kestänyt takaa-ajo. Tänään etsintä sitten loppui kun Osama bin Laden löydettiin ja hänet sekä ainakin muutama muu terroristi surmattiin. Saivat siis ansionsa mukaan mutta ei se terrorismia mihinkään lopeta. Nyt on Al-Qaidan hurja uhkaus päällä Euroopassakin. Hehän juuri lupasivat räjäyttää johonkin Euroopan suurkaupunkiin kätketyn ydinpommin jos Osama bin Laden surmataan.

Kouvolassa on saatu elää melko rauhassa. Terrorismistä ei ole tietoakaan ja täällä harvat tihutyöt ovat kohdistuneen lähinnä eräitten ruokapaikkojen ikkunoitten rikkomiseen ja paikkojen töhrintään sekä jopa uhkailuihin. Humalaisten pikkunilkkien älyttömiä uhoamisia ja päähänpistoja. Silti näistäkin teoista on ollut suurta surua, pelkoa ja murhetta niille yrittäjille joihin teot ovat kohdistuneet. Vanhan mallin mukainen jalkapuu Manskilla voisi olla näille Kouvolan tihutöitten tekijöille oiva ja opettava rangaistus.

Kun kyseessä on näinkin kuuluisa terroristi kuin Osama bin Laden, niin hänen kuolemastaan kertovissa uutisissa elää aina se pieni epäilyksen siemen. Onko kuollut terroristi sittenkään Osama bin Laden? Huhut lähtevät varmasti liikkeelle ja mies nähdään vielä monta kertaa maailmalla. Kuulin jo, että Savitaipaleella, siellä luomuviljelijä Elviksen naapurissa, Osama omistaa pienen vaatimattoman hiekkakuopan ja muutaman hehtaarin peltoa. Liittyi kuulemma Persujen Savitaipaleen osastoonkin kun kuuli Reijo Tossavaiselta että nyt on tulossa iso jytky. Hengenpitimikseen Osama tekee  pienimuotoista sora-ja multakauppaa avolava Hi Acen ja peräkärryn toimiessa firman kuljetuskalustona. Mummoille Mustaa Multaa lukee palavasilmäisen miehen auton kyljessä.

Nyt toivotaan hartaasti että se ydinpommi jossain Euroopan suurkaupungissa on vain terroristien uhittelua.

Jussi Untolahti