Sinnikkyyttä vai silkkaa tyhmyyttä

 

Kun 15-vuotiaana sain mopon, Pappa Tunturin, niin aina piti ajaa niin kovaa kuin se suinkin kulki. Alkutalven liukkailla tulin koulusta ja päätin kokeilla, että kääntyykö se täydellä vauhdilla kotikadulle. Kymen Lukolta kuolemaa uhmaten ohi lääninhallituksen ja siitä oikealle Savonkadulle ja sitten vasemmalle Papinkujalle. No, ei kääntynyt, vaan sitten mentiin nurin lumihankeen parin metrin päähän Nikulan talon seinästä. Mopo pystyyn, lumet pois vaatteista ja uudestaan Kymen Lukolta uusi yritys. Vauhtia vielä enemmän ja tulos jotakuinkin sama. Nurin mentiin, tosin nyt jo metrin päähän Nikulan seinästä. Karvahattukin lensi hankeen ja saapas samoin. Mutta periksi ei annettu. Nisäkäs takaisin päähän, korvaliepeet alas ja leukanauha tiukemmalle. Saapaskin löytyi, joten takaisin Kymen Lukolle kolmannen kerran vauhtia hakemaan. Kolmannella kerralla se sitten kääntyi ihan hyvin ja kaarsin rinta kaarella kotipihaan, jossa mummoni oli seurannut touhujani. Sanoin mummolle kehuja odottaen, että onnistuihan se ja sinnikkyys palkittiin. Siihen mummo totesi ennenkin touhujani seuranneena, että ei siinä taaskaan mitään sinnikkyyttä ollut vaan silkkaa tyhmyyttä koko touhu. Näinhän se on, että vanhoissa naisissa asuu suuri viisaus. Tosin sen tajusin kunnolla vasta myöhemmin.

Muutaman vuoden päästä alkoi sitten sama touhu autojen kanssa mutta siitä sitten joskus myöhemmin lisää. Pian nuoren miehen elämään tulivat hyvät kaverit, yhteiset hetket Lipan alla, Mannerin baarissa, Speden Saluunassa, Red Carissa, Kannuksessa ja muissakin paikoissa. Tuli mökkireissuja ja matkojakin jopa ulkomaille. Puheenaiheet olivat kuitenkin samat, autot, naiset, oluen juonti ja edellä mainittuihin liittyvät huikeat tulevaisuuden suunnitelmat. Isommilta kolleilta kuultuja juttuja oli kova halu päästä kokeilemaan. Joskus päästiinkin, tosin usein melkoisen kehnoin tuloksin.

Sama hauska touhu jatkui vuosia mutta sitten joskus hieman vanhempana eräs kaveri jo kerran kertoi, että jostain oli kolottanut aamulla, olikohan nyt polvesta vai selästä. Tälle vähän naureskeltiin, povattiin lähestyvää manan maille menoa ja vaivoistaan valittaneelle hoilattiin pikku pöhnässä laulua, jossa sanottiin, että ”haaraskepillä, haaraskepillä kuolema persettä raaputtaa”. Ei siinä tosin silloin vielä kukaan onneksi henkeään menettänyt.

Viisikymppisenä näitten tapaamisten alkuun ilmestyi ns. ”vaivavartti” jossa kukin kertoi vaivoistaan mutta toki pian päästiin taas itse asiaan. Kun mittariin sitten tuli reilusti yli 60 vuotta niin ”vaivavartti” muuttui ”tautitunniksi” mutta siitäkin päästiin lopulta takaisin elämän ytimeen. Tosin osa uhosta muuttui jo muisteluiksi ja niille jopa myhäillen naureskeltiin.

Kun elontie pian siirtyy lähemmäs sataa kuin viittäkymmentä vuotta, niin kotonakin puheenaiheet ovat välillä melko realistisia. Kolotukset ja muut pikku jutut ovat arkipäivää ja vatsan toimintakin kuuluu joskus keskusteluihin myös kaverien kanssa. Elo on silti rattoisaa ja puheenaiheetkin ovat siis hieman sallivampia.

Mutta siinä sallivuudessakin on rajansa varsinkin eri ikäluokissa. Ajatelkaapa jos joskus nuorena olisi ottanut ihan pokkana puheeksi vastaavia asioita. Kerron fiktiivisen esimerkin. Nuori mies on saanut elämänsä ihastuksen jollain keinolla houkuteltua illanviettoon. Vie hänet tunnelmalliseen ravintolaan ja siinä sitten kynttilän valossa nautitaan hyvää ruokaa ja laadukasta punaviiniä. Puhutaan lähinnä ruoasta, viinistä ja hieman jännittäen odotellaan illan myöhempiä tapahtumia. Sitten siirrytään kahviin, likööriin ja konjakkiin. Laseja nostellaan ja mukavaa on. Sitten nuori mies nojautuu maailmanmiehen elkein taaksepäin, nostaa lasia ja kysyy tuttavallisesti, että toimiiko vatsa ja minkälaista jöötiä se sinulta pukkaa? Saattaa olla, ettei lähde suhde oikein laukalle, unelmien nainen kyllä. Siinä voi vain katseella seurata unelman menoa ja todeta Vesku Loiria siteeraten, että ”kyllä menee iso ihminen kovaa”.

Meidän mummo olisi varmaan sanonut, että siinä oli taas sitä silkkaa tyhmyyttä.

Ollaan siis sivistyneesti. Elämä koettelee vaan ei hylkää.

 

Jussi Untolahti

Joutomies

Virranniemi