Muutosten navakat tuulet puhaltavat Kouvolassa

Niin siinä sitten kävi, kuten uumoilinkin. Sairaalapäätös siirtyi taas ainakin kuukauden eteenpäin. Toisaalta on hyvä, että asiaa pohditaan tarkasti mutta nyt alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on jonkin asteinen vastuunpakoilu. Poliittiset päättäjät ovat omasta jatkosta peloissaan jo nyt ja ovat näin halvauttaneet päätöksenteon koska kunnallisvaalit ovat vuoden päästä syksyllä 2012. Suuren ja mahtavan Kotkan ja Carean pelko myös vaikeuttaa päätöstä. Carean perustelutkin kuulostavat täysin haetuilta. Ennen herrojen edellistä Kiina-möhläilyä psykiatrinen sairaala oli Valkealassa ja toimi ihan hyvin. Nyt ei kuulemma toimi lainkaan jos uusi sairaala rakennetaan muualle kuin Sairaalanmäelle. Onkohan se muuten ihan realistinen mahdollisuus, että Carea kostotoimenpiteenä siirtäisi psykiatrisen sairaalan Kotkaan ja hylkäisi juuri rakennetut uudet tilat? Carea on selvästikin siirtynyt uhkailulinjalle ja mitä todennäköisimmin juuri Kotkan kaupungin ”hienovaraisen” ohjailun seurauksena.

Mielestäni Kotiharju on hyvä paikka sijainniltaan mutta kyllä se soinen maapohja epäilyttää tämmöistä maallikkoa. Sairaalan sijoituspaikasta on muutenkin käyty outoa vääntöä. Kuusankoskelaiset vetävät Sairaalanmäelle ja Puhjoon. Kouvolalaiset Kotiharjun suolle ja osalla onnettomista ei ole mitään kantaa. Kouvolan kaupunginhallituksen puheenjohtajan Jari Suomelan firma Rasto Oy rakentaa Tervaskankaan ostoskeskusta. Suomela myös kannatti sairaalan paikaksi aluksi Puhjoa Tervaskankaan vieressä mutta taipui sitten ilmeisesti ryhmäkurin takia vastentahtoisesti Kotiharjun suon kannalle. Nyt olisi mukava tietää, oliko Suomelan tarkoituksena sairaalan rakentamisella Puhjoon vilkastuttaa myös Tervaskaankaan uuden ostoskeskuksen toimintaa vai tietääkö rakennusalan ammattilainen meitä muita enemmän Kotiharjun suon huonoista puolista rakentamisen suhteen. Jos viimeksi mainitusta on kysymys, niin Jari Suomela on tehnyt suuren ja vakavan virheen. Onko ryhmäkuri tärkeämpää kuin verovarojen järkevä käyttö ja sen puolustaminen? Kunhan sijoituspäätös joskus saadaan aikaan niin sitten alkaa aivan varmasti jonkin asteinen valituskierros joka voi siirtää rakentamista vielä vuosia. Sillä välin Kuusankosken sairaalaa ei kannata kunnolla remontoida ja se tulee aiheuttamaan runsaasti ongelmia. Toivottavasti ei kuitenkaan hengenmenetyksiä. Tämä on karua tarinaa ja politiikan pelisääntöjen mukaan kukaan ei kanna vastuuta. Se on Kouvolassa jo useasti nähty.

Jotain hyvääkin aina välillä kuulee. Ministeri Päivi Räsänen (kd) saattaa ottaa aluehälytyskeskusten sijainnin uuteen käsittelyyn. On kuulemma ilmennyt uusia seikkoja asian suhteen. Tämä verhottu lausunto antaa ymmärtää, että jossain on annettu vääriä tietoja tässä Kouvolallekin hyvin tärkeässä asiassa. Ihmettelinkin aina, että tämän alueen edustajat eivät ole huomanneet tai halunneet huomata, että lähes kaikki hätäkeskukset edellinen ministeri Anne Holmlund (kok) halusi sijoittaa rannikolle. Paikkoina olivat Oulu, Vaasa, Pori, Turku ja lähellä merta oleva Kerava. Sisämaassa oli vain Kuopio. Kouvolasta pitäisi sitten tulla joku häirikköpuheluitten sietämistakeskus. Jos näin käy niin voin vain kuvitella työntekijöitten työmöraalin ja motivaation määrää. Meren rannalle sijoitettujen keskusten huono puoli on myös se, että siellä meren puolella ei yleensä ole juuri ketään. Pori ja Vaasa siis pois listalta ja Kouvola ja Tampere tilalle.  Saapa nähdä voittaako järki vai viekö politiikka päättäjiä tälläkin kertaa?

Jalkapallo on pelien kuningas ja nyt huolestuttaa se, että Myllykoski Oy:n lopettaminen on aiheuttanut lopullisen laman myös jo aiemminkin kehnosti pelanneelle Mypan joukkueelle. Huoli tulevaisuudesta heijastuu pelaajiin ja varmasti myös seuran toimihenkilöihin. Jotkut tahot esittivät vielä tähän samaan rytäkkään, että Mypan pelit pitäisi siirtää Kouvolaan rakennettavalle uudelle jalkapallostadionille. Hienoahan se hetken olisi, mutta siinä kävisi juuri niin, kuten nytkin tulee ilmeisesti käymään. Jalkapallo hiipuu Kouvolan alueella ja parin kolmen vuoden tähtäimellä ylimmän tason futista täällä ei enää valitettavasti pelata. Näinhän aikoinaan kävi Jämsänkoskellakin ja myös Valkeakosken Hakan suuruuden vuodet ovat ohi kun teollisuuden tuki loppui.

Kaikki kolme yllämainittua asiaa ovat tärkeitä Kouvolalle. Painivat toki keskenään hieman eri sarjoissa.

Jussi Untolahti

Pikkupillut häipyivät

Hyvä ystäväni Mattilan Hanski, niin juuri, se Mersuja ja Bemareita Veholla myynyt autokaupan ammattilainen ja nykyinen yksityisyrittäjä, otti minuun yhteyttä ja kertoi nuorison vapaa-ajan vietosta ja häiriköinnistä talonsa vieressä Kotkankallion Halkotarhantiellä. Tunsin ongelman koska veljeni Ollin poika Niki myös viihtyy tällä mopopoikien suosimalla alueella eli ”Lainssilla” kuten pojat paikkaa kutsuvat. Ongelmia on ollut saman porukan kanssa runsaasti myös Kankaron K-kaupalla ja sen lähialueilla. Asian ydin kuitenkin lähtee kauempaa. Ensinnäkin näillä nuorilla ei ole kunnollista kokoontumispaikkaa missään, toiseksi vanhempien käsittämätön käytös ja hiljainen asian hyväksyminen ovat saaneet aikaan sen, että lähes kaikki mopot ja kevarit ovat laittomia ja nuorten ajokäytös liikenteessä on suorastaan törkeää. Olen seurannut ”herrojen ja neitien" ajokäytöstä aitiopaikalta eli omalla parvekkeella. Usein olen nähnyt kun Salpausselänkadun Teboilin pihasta lähdetään matalan rotvallin yli suoraan jalkakäytävälle ja siitä sitten suojatien kautta vastoin kaikkia sääntöjä väärään ajosuuntaan yli risteyksen kohti keskustaa. Eilen kun siivosimme Halkotarhantiellä poikien kokoontumispaikkaa niin siinäkin pari kolme ”älykääpiötä” kävi laittomilla vehkeillään esittelemässä ajotaitoaan keulimalla runsasta ylinopeutta käyttäen yleisellä tiealueella. Talkoisiin eivät toki osallistuneet.

Ehdotin runsas viikko sitten näille häiriköille veljenpoikani kautta, että voisivat ainakin siivota jälkensä siellä ”Lainssilla”. Yllätyksekseni niin myös tekivät. Viikko sitten sain viestin, että alue on siivottu poikien toimesta mutta roskat on kerätty sinne lastauslaiturin alle. Eihän niitä sieltä mopoilla mihinkään saakaan. Otin sitten yhteyttä kaupunkiin ja sain paikalle perjantaiksi 23.09. roskalavan ja runsaasti työvälineitä. Pojille sitten ilmoitin, että talkoot pidetään perjantaina klo 16.00 ja kerroin,  että mukaan on lupautunut myös muutamia Kouvolan Entiset Nuoret (KEN) Facebook-ryhmän jäseniä. Vastaus oli aika tylyä luettavaa, eipä juuri mikään siivoaminen paljon kiinnosta, me menemme mieluummin Muodin yöhön. Ilmoitin nulkeille, että siivoan alueen sitten yksin. Muutaman tunnin päästä poikien mieli muuttui. Tuli viesti veljenpojalta, että 5-6 kaveria on saatu mukaan talkoisiin.

Kun eilen sitten reilusti ennen neljää ajoin talkoopaikalle niin hämmästykseni oli suuri. Paikalla oli ainakin 20 nuorta herraa ja neitoa ja myös kymmenkunta KENiä ilmaantui talkoisiin. Mutta kun hommiin ruvettiin niin osa herroista ja kaikki ns. ”pikkupillut” hyppäsivät ajopeliensä päälle ja häipyivät kuin flatus Saharaan. Semmoista oli siis etenkin nuorten vastuuntunnottomien misukoitten suhtautuminen talkoisiin ja myös roskaamiseen. Paikalle jäi kuitenkin liki 10 nuorta poikaa ja saman verran KENejä.  Niinpä hommat sitten käynnistettiin ja myös loppuun saatettiin. Jälki oli hyvää ja Kouvolan Sanomatkin kävi paikalla ja teki jutun nuorten ongelmista tämän päivän lehteen. Talkoolaiset varsinkin ja ehkäpä pojatkin olivat tyytyväisiä tehtyyn projektiin.

Mitä tästä opimme? Tuskinpa mitään sillä epäilen, että samanlainen vastuuttomuus jatkuu edelleen ja paikka on viikon päästä valitettavasti samassa kunnossa kuin ennen siivousta. Nuorison käytökseen ei voi vaikuttaa kuin se, että poikien ja varsinkin vastuutaan nopeasti paenneitten hienohelmaisten ”pikkutuksujen” vanhemmat puuttuvat kovalla kädellä jälkikasvunsa häiritsevään ja laittomaan toimintaan erityisesti mopojen ja kevareitten virittämisen osalta. Veikkaan muuten, että eivät puutu. Varovainen arvioni on, että yli 80 % näistä nuorten kulkupeleistä on laittomia ja suurin osa vielä vanhempien hiljaa hyväksymiä virityksiä. Poliisikin on voimaton resurssipulansa takia ongelman edessä.

Jussilan Raulin tarjoamat talkookahvit ja pullat sitten nautittiin urakan päälle ja samalla ihmeteltiin KENien kanssa sitäkin, miksi nämä häiriköt kokoontuvat sinne ”Lainssille". Mattilan Hanski sen sitten hyvin ilmaisi. Eihän ne nuoret uskalla tämmöistä laitonta ja häiritsevää touhua harrastaa keskustassa eikä myöskään kenenkään kodin lähellä.

Kerran on nyt nuorison jäljet siivottu, toista kertaa en sitä enää tee. Hoitakoon kaupunki ja viranomaiset ongelman lopputyön. Mielestäni vastuu tästä häiriköinnistä ja roskaamisesta on kuitenkin suurelta osin myös näitten nuorten vanhemmilla jotka sulkevat silmänsä ja sallivat laittomuudet ja häiritsevän käytöksen.

Jussi Untolahti

Roosan römpsä haisee hyvälle

Huumori on taitolaji, varsinkin poliittinen huumori. Jos vaikkapa Paavo Lipponen olisi ilmoittanut, että ainoat keinot Kreikan talouden korjaamiseen ovat sotilasjuntta ja panssarit kadulle, niin kaikki olisivat luulleet, että Paavosta on tullut yllättäen täysin vanhuudenhöperö ukko. Kukaan ei olisi ajatellut, että Paavo vain laskee hurttia ”demari” huumoria. Kun vastaavan lausunnon antaa Persujen äkkiväärä kansanedustaja Jussi ”Juntta” Halla-aho, niin se taas meidän tavallisten junttien pitäisi heti ymmärtää älykkääksi huumoriksi. Se on aivan liikaa vaadittu Suomen kansalta, saati Persujen omilta äänestäjiltä. Halla-aho sai heti puolustajia omista riveistään. Kotkalainen kansanedustaja Juho ”Pahkasika” Eerola ilmoitti heti, että lausunto oli suorastaan säkenöivää pahkasikamaista älykköhuumoria siviilipalvelusmies ”Juntta” Halla-aholta. Toinen töhelö, savitaipaleen Reijo ”Tietämätön” Tossavainenkin oli sitä mieltä, että Halla-aho vain vitsaili, tosin vähän harkitsemattomasti. Tossavaiselle tosin mietin toistakin lisänimeä, ”Leikkisä”, miehen taannoisen A-Studion esiintymisen jälkeen. Suureksi humoristiksi osoittautunut ”Leikkisä” Tossavainen totesi hersyvään ja leikilliseen tyyliinsä televisiossa saatuaan kyselyssä eteensä liian vaikeita kysymyksiä, että ”en mie lähe tämmösii leikkeihin mukaan”. Katsokaapa Yle-Areenalta 12.09 esitetty Tossavaisen riemastuttava esiintyminen. Siinä oli housut kintuissa yllätetyltä mieheltä jämäkkä lausunto. Pääasia kuitenkin on, ettei ehtinyt siinä Kouvolaa mollaamaan. Jari Lindström oli siis vaalipiirimme ainoa jämäkkä Persu joka tuomitsi ”Juntan” lausunnon ja jopa vaati sanktiota. Onneksi Kouvolaa edustaa Arkadianmäellä juuri Jari Lindström eikä ”Pahkasika” Eerola tai ”Leikkisä” Tossavainen.

Eduskunnassa huumorin viljely onkin sitten tarkkaa touhua. Parlamentissa näet vallitsee kirjoittamaton sääntö, että ketään ei saa kutsua valehtelijaksi. Siellä sitä sitten puhujapöntöstä lasketellaan kansalle ja eduskunnalle täyttä soopaa komein sanakääntein ja kovin ilmaisu, jota arvostelussa voi käyttää, on muunneltu totuus. Paavo Lipposenkin hurtiksi huumoriksi tarkoitettu letkaus Mauri Pekkarisen peruukista sai kohtuuttomat mittasuhteet. Ongelmia näitten humoristien kanssa on ollut muutenkin. Yksi veltto pelle halusi istua salissa hattu päässä ja sekin sallittiin. Veikko Vennamon huumori pelästytti porukan niin, että Veikko kannettiin vahtimestarien toimesta salista ulos kai parikin kertaa. Kauhean paheksunnan varsinkin eduskunnan siveitten kristillisten piireissä aiheutti lyhyessä mustassa nahkahameessa eli ns. roiskeläpässä esiintyneen kansanedustaja Roosa Meriläisen rintanappi jossa luki vanha tamperelainen totuus ”Vittu haisee hyvälle”. Paheksujat eivät vain tienneet, että siinä Roosan rintanapissa sen vitun hajua vekkulit tamperelaiset vertasivat Tapolan mustaan makkaraan. Käyttöyhteystuotteita toki ovat ja huhuhan kertoi siihen aikaan, että itse Mervi polki mustan raakamassan sopivaksi vyötäröään myöten makkarapaljussa alasti tarpoen. Eduskunnassa seksi on siis nykyään kokonaan kielletty viipyileviä katseita myöten. Äijäparat miettivätkin nyt mihin katselisivat jos sutjakoita naisia on edes lähietäisyydellä. Puhemies Riitta Uosukaisen kirjassaan tekemiä seksipaljastuksia paheksuivat aikoinaan monet eduskunnan nutturapäät ja äijät taas miettivät päänsä puhki päästäkseen kokemaan sen hurmion ja loiskeen Uosukaisen vesisängyssä. Tasan eivät menneet huumorin tahi onnen hetket.

Minusta huumori on mukavaa ja naseva tilannehuumori on parasta. Yhteiskoulussa opettajamme Jaakko ”Jaska” Nieminen oli mustan tilannehuumorin vakava mestari. Jaska kysyi kerran yllättäen ystävältäni Karvosen Pekalta selitystä johonkin fysiikan ilmiöön. Pekka touhusi jotain aivan muuta, mutta kuuli nimensä sanottavan, pomppasi pystyyn ja yritti pelastaa tilanteen sanomalla, että kyllä minä sen tiedän mutta en nyt juuri muista. Jaska huokaisi syvään, istahti tuoliinsa, mietti hetken ja sanoi sitten, että nyt on tapahtunut valtava vahinko. Kaksi tietää selityksen tähän ilmiöön, Jumala ja Karvonen. Jumala ei kerro ja Karvonen ei muista.

Karvonen ei muistanut mutta kansa muistaa, Halla-aho!

Jussi Untolahti

Kuvia, perkele

                                                   Lago di Garda Italia

Minua ovat aina kiinnostaneet autourheilu, moottoripyöräily ja tietysti vähän rauhallisemmat matkailu sekä luonto. Selkeät ukkolajit kuten golf, tennis, sauvakävely, uinti, petanque, kyykkä ja mölkky ovat saaneet jäädä muitten huoleksi. En ole koskaan ollut kiinnostunut myöskään valokuvaamisesta.  Matkoilla on silti aina kulkenut mukana joku digipokkari tai vastaava härveli mutta itse kuvaus on jäänyt lähes täysin Satun huoleksi. Kuvat ovat olleet kuitenkin mieluisia muistoja hienoilta retkiltä vaikka niitä on yleensä ollutkin aika vähän. Tammikuussa 2010 sitten ostin pitkän harkinnan jälkeen kunnollisen Canonin järjestelmäkameran ja silloin kaikki yllättäen muuttui. Minusta tuli yhtäkkiä innokas valokuvaaja. Pian piti ostaa jo pitkä objektiivikin, että saa kuvia hieman kauempaa ja seuraava hankinta oli sitten kameranjalusta tarkempia otoksia varten. Sopivat vermeet olivat siis läjässä mutta nyt ei ollut kuin yksi iso ongelma. Puuttui se taito ottaa niitä hienoja kuvia. Pikku juttu luulin, luin joitain oppaitakin ja katselin muitten otoksia sekä KENin sivuilla olleita hienoja kuvia. Niin, ja kuvasin paljon. Hyvällä tuurilla tuli joitain ihan hienojakin kuvia mutta suurin osa oli ns. ”sutta ja sekundaa”. Nykyään on kuitenkin hienoa kun kuvia voi katsella tietokoneella ja niitä ei tarvitse kehittää. Surkeat otokset voi myös poistaa välittömästi kun taas paremmat voi sitten tallentaa koneelle tai lisämuistiin. Sen huomasin pian, että kuvaaminen ja kriittinen suhtautuminen omiin kuviin ovat sitä parasta oppia.

                                                      Talvinen Verla

Kuvannut olen sitten auto- ja motskarimatkoilla, eräretkillä, kävely- ja fillarilenkeillä Kouvolassa, venereissuilla, melontaretkillä, perhejuhlissa, monissa tapahtumissa ja jopa parvekkeella kotona. Poliisiksikin minua on kuvausmatkoilla luultu. Olin kuvaamassa kouvolalaisia mopo-poikia tuolla eräällä teollisuusalueella kun pojat suljetulla pihalla esittivät todella hienoa taitoajoa mopoillaan. Joku porukasta epäili, että olen moottoripyörällä liikkuva siviilipukuinen poliisi. Tapahtuman järjestänyt veljenpoikani Niki joutui tunnustamaan, että kuvaaja on setäni Jussi. Mahtoi poikaa sedän käytös hävettää. Olen myös skannannut tietokoneelle melkoisen määrän vanhoja valokuvia. Kun selvisi, että veljenpoikani Niki ei tiennyt edes isovanhempiensa aikaisemmista vaiheista oikeastaan mitään, niin mielessä alkoi itää ajatus sukumme elämästä kertovasta kuvakirjasta. Käytin kuvakirjan tekoon Ifolorin selkeää ohjelmaa ja niitä on sitten tähän mennessä syntynytkin jo kolme kappaletta, yksi sukumme historiasta ja kaksi veljeni Ollin perheen tärkeistä tapahtumista. Muutamista matkoista on myös jo kirja suunnitteilla, samoin kuin Satun suvun vaiheista. Myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuva autoista ja moottoripyöristä kertova kuvakirja on väikkynyt mielessä.

                                          
                                               Ruuhkainen kanava Puolassa

Nykyään kamera on lähes aina mukana joko repussa, motskarin takalaukussa tai auton takakontissa. Jokaiselta retkeltä tulee lisää kuvia mutta suurin osa niistä joutuu kyllä deletoinnin uhriksi. Omaan galleriaan päätyy toki osa ja joitain olen julkaissut myös KENin sivuilla sekä Picasan verkkosivuilla olevassa julkisessa galleriassani. Kun kameran ja lisälaitteet ostin niin kehuin Satulle, että yksi hyvä kuva riittää ja kameran hinta on tienattu. Ei ole vielä sattunut kohdalle mutta huominen voi kaiken muuttaa.

Jussi Untolahti
https://picasaweb.google.com/105262377274979644872

Kymppitonni kasassa

                                                        Sen kunniaksi

Ensimmäisen kerran kirjoitin julkisesti Kouvolan Sanomien Lukijalta-palstalle joskus -90 luvun puolivälin paikkeilla. Yritin kovistella Kouvolan päättäjiä ja virkamiehiä ja jopa luulin, että asioihin voi kirjoittelulla vaikuttaa. Välillä toki kirjoittelin myös hyvin positiivisessa hengessä minulle niin tärkeän kotikaupunkini Kouvolan ja myös sen lähiseutujen asioista. Ehdottelin Kimolan kanavaan sulkua ja Keskuspuistoa Kotiharjun suolle. Joskus myös tölvin niitä ”Suomen turhin kaupunki” teeman levittäjiä ja nimesin heidät jopa ihmispolojen alimpaan kastiin. Samaan paikkaan toivottelin myös koko ”Kouvostoliitto” touhun ja kauhistelin muistomerkkiä jossa sankarivainajien nimet on sijoitettu torson kulkusten ja ahterin alle.  Samaa mieltä olen muuten kaikista kolmesta vieläkin. Nyt kymmenien lehtikirjoitusteni jälkeen olen kuitenkin huomannut, että hyödytöntähän se on ollut. Mulkun maineenkin tässä on tietyissä piireissä saanut. Se ei tosin haittaa, omasta mielestä kuitenkin hymyilevän kapineen maineen. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu, on siis pelin henki nykyään, niin kunnallispolitiikassa kuin myös liike- elämässä. Katsokaa vaikka UPM:n ja Nordean touhuja. Kouvolan Sanomiin kirjoittelua olen vähentänyt huomattavasti koska en pidä lehden tavasta lyhentää kirjoituksia ja muuttaa otsikoita. Samasta asiasta ovat minulle valittaneet myös mm. entinen kansanedustaja Markku Laukkanen ja entinen Anjalankosken valtuutettu Hannu Haimi. Lisäksi Kouvolan Sanomien nettipalstalta olen nykyään yrittänyt pysyä poissa koska siellä vallitseva sensuuri ja kirjoittajien kohtelu ei ole tasapuolista kaikkia kohtaan.

Vuoden 2010 huhtikuun viimeisenä päivänä perustin Facebook-ryhmä KENin ja yritin sitten sitä kautta levittää positiivista henkeä uuteen Kouvolaan. Ryhmän suosio, keskustelun innokkuus ja mahtavaksi paisunut valokuvakokoelma ovat olleet hämmentäviä asioita. Samoin asian tiimoilta syntyneet uudet ihmissuhteet ja monien vanhojen suhteitten lämpeneminen ovat olleet upeita kokemuksia. KEN-Gaala vajaa vuosi sitten Kouvolan Vaakunassa oli suuri menestys ja uusia juhlia onkin kovasti kyselty. Suunnitelmia on mutta keskeneräisistä projekteista on turha etukäteen huudella joten odotellaan nyt rauhassa. Kerron heti kun on lyödä faktaa pöytään. KEN elää ja sen lupaan, että viimeistä lukua asiassa ei ole vielä kirjoitettu.

Koska ihmisessä usein piilee ns. Jekyll ja Hyde ilmiö niin viime keväänä myös se perusmulkku luonteeni nosti päätään, siis noin kuvainnollisesti. Minua alkoi kiinnostaa oman blogin perustaminen kun lueskelin mm. muutaman muun KENin ansioituneita blogeja. Minua kiinnosti kirjoittaa johonkin niin hyvästä kuin pahastakin.  Maaliskuun puolivälissä sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni ”Kouvolasta kotoisin” palstalla. Aiheena taisi silloin olla politiikka ja lähestyvät vaalit. Henkireiäksi ja ajankuluksi sitä kirjoittamista itselleni tavoittelin ja haaveilin muutamasta kymmenestä lukijasta. Palstalle olen sittemmin kirjoitellut monestakin aiheesta. Vanhat nuoruuden ajan kapakat on käyty uudestaan, haukuttu Tossavainen useaankin otteeseen, muisteltu jo poistuneita yrityksiä, kerrottu lapsuudesta Papinkujalla, ostettu kortsuja puoliksi salaa, puhuttu uskonnosta, autoista, entisen ajan kaipuusta ja naureskeltu kaksois-sukunimille. Osa on ollut sitä positiivista Jussia mutta paljon on  ollut myös kritiikkiä päättäjiä, politiikkoja ja joskus jopa yrityksiä ja palveluitakin kohtaan. Pääosin olen kuitenkin ainakin yrittänyt kirjoittaa ns. ”pilke silmäkulmassa” mutta onhan se joskus ollut hieman totisempaakin puuhaa.

Eniten minua on kuitenkin hämmästyttänyt ”Kouvolasta kotoisin” blogin lukijamäärät. Kävijälaskurin seuraaminen on vetänyt miehen nöyräksi ja hämmästys on ylittänyt innostuksen. Tänäänkin laskuri naputtaa vääjäämättä eteenpäin ja lukijamäärä ylittää 10 000 lukijan huikean määrän. Yritän jatkossakin saada aikaan tarinoita jotka edes jotenkin liittyvät minulle niin tärkeään Kouvolaan.

Teille lukijoille suuri kiitos ja nöyrä kumarrus!

 Jussi Untolahti (KEN)

Seksikäs kaalinviljelijä

Ennen seksi oli häveliästä, salaista, vähintäänkin yksityistä tai jopa kiellettyä. Jostain sekin laji kuitenkin meille -60 luvun kolleille tuli tutuksi. Ei meitä kuitenkaan puuhun mikään luonto ajanut kuten sitä kuuluisaa tikanpoikaa. Meidän luontona toimivat naapuruston isommat ja tietävämmät jo kaiken kokeneet kollit. Tarinat olivat hurjia ja värikkäitä. Totuus sitten joskus myöhemmin paljastui pirun paljon karummaksi ainakin sen alkutaipaleen osalta. Jälkeenpäin tuleekin aina mieleen se Savitaipaleen aikamiespoika Repa, joka ei varmasti ollut alastonta naista nähnyt kuin kosteissa unissaan. Kossupullon tanssilavan takana nautittuaan herkesi tosi Auervaaraksi. Kertoi nuoremmille, että ensimmäinen kesän merkki on se, kun lähimetsästä kuuluu immenkalvon iloinen poksahdus ja jatkaa sitten kuinka niitä viime kesänäkin puhkottiin kuin muikkuja. Nuorempi kaarti oli kuin ällikällä löyty armottoman paineen levitessä teini-ikäiseen keskikehoon. Edesmennyt isänikään ei olisi todennäköisesti itseään seksuaaliterapeuttina elättänyt. Kun olin jo 18 vuotta täyttänyt ja haparoivat ensiaskeleet seksin poluilla ottanut, niin isä-Aarre valisti ihan vakavalla naamalla, että naisista on parasta pysyä erossa, ei niistä saa kuin tauteja ja murheita. Ei uponnut onneksi oppi kovin hedelmälliseen maaperään mutta eipä näistä nuoruuden ajan pedagogeista mitään traumojakaan ole jäänyt.

Nykyään sanaa seksi käytetään tarkoituksenmukaisesti aivan väärin. Kaikki on nykyään seksikästä. Monet työelämän alueetkin ovat seksikkäitä tai sitten eivät. Parhaat ovat jopa mediaseksikkäitä. Tosin sitä linjaa pitää käyttää varoen, ettei käy kuin Audipomo Esko Kiesille joka innoissaan saamastaan julkisuudesta rinnasti auton naiseen, meni hyvä virka alta. Urheilulajeissakin on toimittajien mielestä seksikkäitä ja ei-seksikkäitä lajeja. Minusta uinti, voimistelu, beach-volley, taitoluistelu, aerobic ja osin yleisurheilukin ovat niitä oikeasti seksikkäitä lajeja, ainakin jos asiaa mitataan asusteitten niukkuudella. Sumo-painista taas saa jokainen muodostaa ihan oman käsityksensä. Jääkiekko, moottoriurheilu, amerikkalainen jalkapallo ja miekkailu taas eivät ole, koska niissähän ei suorittajista näe kuin turvalliset varusteet. Mutta näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Toki vähäpukeiset Kiirat ja Hanna-Mariat ovat myyviä mutta lajien seksikkyyteen on muitakin syitä. Lajin vaarallisuus ja särmikkäät persoonat tekevät usein monista lajeista mielenkiintoisia seurattavia eli mediaseksikkäitä.  Miettikääpä vaikka alppilajeja ja Kalle Palanderia, F1:stä ja Kimi Räikköstä, kehonrakennusta ja Kike Elomaata sekä mäkihyppyä ja Matti Nykästä sekä Harri Ollia. Heillä kaikilla on saavutuksiakin lajeissaan mutta eniten juttuja on tullut ihan muista ansioista. On annettu kärkkäitä lausuntoja milloin mistäkin, tehty lehtolapsia, tapeltu, käyty vieraissa, erottu, avioiduttu, puukotettu, ryypätty ja ennen kaikkea annettu runsaasti aihetta lehdille kirjoitteluun ja tietysti edistetty samalla lehtien myyntiä. Eihän tässä mustan makkarankin kyllästyttämässä maailmassa nyt mitään seksikästä ole! On siinä, siinä on juuri sitä lehtimiesten keksimää mediaseksiä joka myy ja tuo rahaa lehtitaloille, välillä myös näille lööppien kuningattarille ja kuninkaille. Edellä mainitut ovat sentään uransa varrella jotain saavuttaneetkin. Tuksut ja kumppanit ovat sitten aivan oma lukunsa.

Monet ammatit ovat nykyään seksikkäitä tai mediaseksikkäitä. It-ala, personal trainerit, tanssiryhmät (paitsi Tuksun) roskajournalismi, politiikka, lentäminen, lentokoneissa tarjoileminen, uhkapeliammattilaisuus, ammattimainen moottoriurheilu, musiikkiala, saippuasarjat ja elokuvakin ovat nykyään niin pirun seksikkäitä aloja jos lehtiin uskomme. Selvästi taas lähes seksittömiä taviksia ovat koneasentajat, opettajat, lakimiehet, kulttuuritoimittajat, kaikki virkamiehet, rekkakuskit, tarjoilijat, sijoittajat, jokamiesluokan kuskit, karaoke-laulajat ja kesäteatterien näyttelijät. Ihan ulkona kaikesta ovat työttömät, osa-aikaiset työntekijät, puhelinmyyjät, siivoojat, myyntimiehet, tv-lupatarkastajat, verovirkailijat ja Kelan työntekijät. Näistä viimeksi mainituista ei revi seksiä esiin kuin lähipiiri. Vai oletteko nähneet lehdissä juttua seksiä tihkuvasta Kelan korvauskäsittelijästä kuumalla rantalomalla ryntäät bikineistä pursuen.

Joillain kuitenkin riittää itsekritiikkiä ja tilanteen realistista tajuamista etelän mediankin pyörityksessä. Suurkaupungin aviisin nirppanokka blonditoimittaja oli pantu minihameessa ja korkokengissä tekemään juttua pohjois-savolaisesta kaalinviljelijästä. Haastattelun lopuksi blondi kysyi haalareihin pukeutuneelta pönäkältä kaalinviljelijältä, että kuinka seksikkääksi alaksi tämä kaalinviljelyn nykyään arvottaa. Kaalikuormaan nojaillut hikinen savolaisäijä tuijotti hetken blondia ja sanoi sitten, että ei tällä saatanan matoisten kaalien keräämisellä ole mitään tekemistä seksin kanssa, eikä perkele pidäkään olla.

Näinhän se juuri on!

Jussi Untolahti

Kouvolan kasvottomat kauppiaat

Kai sitä alkaa vähitellen tulla vanhaksi tai sitten on muuten vaan pudonnut kelkasta. Kun nykyään lähden ns. hankintamatkalle Kouvolan liikkeisiin, niin enpä montaakaan kauppiasta tai muuta yrityksen vetäjää enää tunne. Jonkun sentään, KT-Sportcenterin Tiaisen Kari, Jim& Jillin Hokkasen Mikko, Hopeapajan Ronkan Olli ja laukkukauppias Vaitisen Jussi nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Armoitettu kauppamies Koposen Eetukaan ei enää myy autoja.

Ennen oli kaikki toisin. Kauppiaat ja yritysten vetäjät olivat tunnettuja ja näkyviä henkilöitä pienessä ja tiiviissä yhteiskunnassa. Rättipuolelta kaikki tiesivät Seppälä Oy:n Elvi, Leena, Hannu ja Liisa Seppälän, Harsi Oy:n Vesa Harsin, Hokkanen Oy:n Ilmari Hokkasen, Kouvolan Pukimo Oy:n Seppo Mikkolan ja Pennanen Oy:n Matti Pennasen. Heimosen Kengän Hannu ja Pirjo Heimosen ja Kaivolan urheiluliikkeen Supe Kaivolan ja poikansa Karin tunsivat kouvolalaiset myös hyvin. Valio-Asu Oy:n Kouvolan myymälän vetäjä, vihreällä Porschella ajellut Esa Pyötsiä, oli aikoinaan hyvin näkyvä henkilö Kouvolassa ja pyörittipä Esa myöhemmin omaakin firmaa silloisen naisystävänsä kanssa Lasipalatsin kulmassa. Muutaman vuoden ajan myös Lasse Tiluksen ja Jakke Uusi-Heimalan nuorisolle suunnattu farkkukauppa Riepu riemastutti Kouvolan liike-elämää komeine Jaguareineen.

Autokauppiaina tunnettiin hyvin Viljo ja Eino Lairila jotka vetivät GM-piirimyyjä Kouvolan Auto Oy:tä. Sisu, Isuzu ja Range-Rover kauppias kauppaneuvos Olavi Kosonen oli hieno ja arvostettu herra Kouvolassa. Nykyinen kiinteistönomistaja Pasi Vilenius toimi myös autokauppiaana myyden mm. BMW:tä ja nykyisen Bernerin paikalla Simcaa ja muita Chrysler-yhtymän tuotteita kauppasi Eino Piira poikineen. Tuomalan suvun Auto-Puhos Oy toimi pitkään Fiat ja Mitsubishi-myyntipisteenä ja Arto Tuomala poikansa kanssa tekee edelleen autokauppaa Kouvolan seudulla. KK-Auto Oy:n, nykyisen Delta-Auton, omistajan ja ralli-autoilijanakin tunnetun Viljo Hietasen saavutukset mm. Jyväskylän Suurajojen voittajana muistettiin täällä pitkään. KK-Autossa vaikutti sittemmin myös pitkään komeasta ralliurastaan tunnettu Raimo ”Rampe” Kossila. Autoliike Liiri & Mattsson myi Kyösti ”Kykä” Liirin ja Tenho Mattssonin johdolla Skodaa ja Alfa-Romeota Koivukodon kellarissa ja Rantalan veljekset Mazdaa Tornitalon alakerrassa. Kellomäessä taas Paalasen Topi myi Volkkarin ja Opelin lisäksi myös Mallasjuoman juomia. Lennart Kippo ja Leo Terävä opettivat silloin meitä kouvolalaisia ajamisen joskus niin vaikealla saralla. Linja-autofirmat ja niitten omistajat tiedettiin myös tarkasti. Tuomalan Linjan Eino Tuomala tyttärineen, Kossilan suku ja Laurilan Linjan isä Martti ja pojat Anssi Ja Hannu sekä hieman myöhemmin oman yrityksensä perustanut Paavo ”Patu” Puolakka olivat tuttuja miehiä meille kouvolalaisille. Bensaa taas myivät torin ylälaidassa Lairilan Shell, Tornionmäessä Seppälän Shell, Konttijärven ja Tolvasen Essot, Kaukosen Gulf ja Tommolan Heikin legendaarinen Kellomäen Union.

Kodinkonekauppaa Kouvolassa teki P.J. Wiljanen Oy eli Wiljasen Pasi ja sittemmin myös poikansa Laxi. Backmanin Tauno ja Markku olivat toinen tunnettu isä-poika pari samalla alalla. Konttorikoneet myi Kylmälän Enska ja silmälasit Arvi Sorakari ja sittemmin poikansa Seppo. Lahjatavarat ostettiin Brita Sepän ja sisarensa Liisa Hasasen Suvakosta. Molemmat omaa sukua Pulsa eli sitä Pekka ja Esa Pulsan vetämän Kouvolan Villan sisarusparvea. Kellot ja kultasepän tuotteet ostettiin Sompin Remin ja Harryn liikkeestä Kauppalankadulta ja muovituotteet Engbergien Muovi-Epoxista. Elokuvia esitti useassa teatterissa Koistisen perhe ja ruokaa myivät Lasipalatsissa Veikko Lehtisen lihakauppa, Voutilaisen Jussi parissakin paikassa sekä myös monet muut pienet kaupat. Sitten vähän isommassa muodossa Solapuron Pekan Sokut ja sittemmin Sokuri ja Sokuriina. Utinkadulle noussut Veimo Laaksosen Supermarket mullisti elintarvikekaupan niin Kouvolassa kuin myös koko Suomessa. Prismasta ei silloin vielä haaveillut kukaan. Kouvolan Sanomia kustansi Jouni Kaikko ja PK-lehden perusti Pipa Huhtala. Näitten varassa oli sananvapaus Kouvolassa pitkään ja hyvin. Tiedonhaluisimmat tilasivat myös Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea.

Ravintoloitsijatkin tunnettiin hyvin, ihme kyllä. Red Carin johdossa oli mukava Taipalisen Seija taustajoukkoineen ja Saluunaa ja Kannusta veti tietysti ensin Spede ja sitten myös Krouvarit Kallas & Luotio. Heitä ei oikein tunnettu kuin maineeltaan. Seuraavaksi tuli Loikalan Markun aika vaimoineen ja sittemmin myös Piensalmen Jussi toimi vetäjänä kyseisissä paikoissa. Jussin kuppiloihin kuului myös Kummitäti eli sittemmin Green Apple. Kymen Wienerin, Snack-baarin ja Sip Pubin omistaja Veikko Niemi oli mukava ja erittäin pidetty mies. Poikansa Niko Niemi jatkoi sittemmin imperiumin toimintaa liittäen siihen myös Turisti-Hovin pubeineen ja jopa hotelli Sommelon. Legendaarisen Ylä-Mannerin takana taas oli koko ketjun toimitusjohtaja Seppo Jokitulppo. Leskisten Mutteriin eli ravintola Pyöreään Torppaan emme silloin uskaltaneet edes mennä.

Teollisuudestakin tunnettiin useita perheitä. Kouvolan Villan Pulsat, Kymen Sukan Kaukiaiset, Artellan Sinkkoset, Kouvolan Harmonikan Kosket, Makeis ja Mehun Olkut, Jubellan Kääriäiset, Kouvolan Sahan Heikkilät, Kouvolan Sementtivalimon Koivistot, Pelkosen Konepajan Pelkoset ja Ruusutarhojen Suutarit. Rakennuspuolelta muistan hyvin Kouvolan Rakentajat Oy:n perustajan Paavo Eerolan, paljon Kouvolaan kerrostaloja rakentaneen Aarne Liirin sekä tietysti Oiva Elorannan ja Juhani Pousin.

Kaikki edellä mainitut henkilöt muistan hyvin, monet heistä voin jopa sanoa tuntevani mutta niin se on silti aika muuttunut. Yllä mainituista firmoista alkuperäisillä omistajasuvuilla on tällä hetkellä enää Kouvolan Pukimo Oy vetäjänään Jarkko Mikkola ja Laurilan Linjat johdossaan Hannu Laurila. Puolakan bussifirmaa vetää Paavon poika Veli-Matti ja Engbergien perhe pitää edelleen Muovi-Epoxia. Konttorikonetukku E. Kylmälässä on mukana Enskan tyttären perhettä ja Turistihovi ja Pub-23 taitavat yhä olla Niemen Nikon hallussa. Elokuvista nautimme Koistisen Jukan toimesta niin Kino-Kouvossa kuin Kuva-Portissakin ja ravintola Pyöreä Torppa on tietääkseni yhä osittain Leskisen suvun hallussa.

Kasvottomiksi taustahenkilöiksi ovat siis nykyään menneet yritysten vetäjät. Toisaalta, eipä sitä nyt mitään Vesa Keskisen tyyliä tänne kaipaakaan. Tärkeintä on, että jatkossakin ostamme tuotteet ja palvelut kotikaupungistamme Kouvolasta.

Jussi Untolahti

Kouvolan päättäjät munatonta joukkoa

                                 Reijo Tossavainen and his African drums

”Kouvolan 20. Taiteiden yö alkoi karnevaalitunnelmissa. Avajaisissa esiintyi muun muassa Kotkan afrikkalainen rumpuryhmä, Mikkelin sudanilainen tanssiryhmä ja savitaipalelainen kansanedustaja Reijo Tossavainen (ps.)”. Edellä olevaan Kouvolan Sanomien tekstiin lisäsin vain sanan ”savitaipalelainen”.

Olinhan minäkin sitten siellä Kansalaistorilla Reijo Tossavaisen puhetta kuuntelemassa ja niin oli moni muukin. Jopa poliisit olivat lisänneet miehitystään koska pelkäsivät, että herra Tossavainen saattaisi joutua jonkinlaisen mielenosoituksen kohteeksi. Ei muuten joutunut, minä olin ihan hiljaa ja hyvin käyttäytyivät muutkin kouvolalaiset. Tossavaisen monotoninen, suoraan paperista luettu puhe oli tosin melkoisen tylsää kuultavaa. Ainoa hieno vire Tossavaisen esiintymisessä oli koko puheen ajan hänen takanaan istunut mustien miesten rumpuryhmä. Siinä oli herkkä kohtaaminen maahanmuuttajien ja heidän vastustajansa kesken.

Vastustin voimakkaasti Reijo Tossavaisen esiintymistä Taiteiden yön avaajana. Minusta ei ollut sopivaa, että kouvolalaisia vaaleissa kusettanut Savitaipaleen mies avaa Kouvolan suurimman kansanjuhlan. Olisihan meiltä täältä Kouvolastakin löytynyt hyviä avaajia. Tossavaisen puoluetoveri Jari Lindström, kristillisten Sari Palm ja myös ehdottamani Ilpo Kontula olisivat olleet hyvin sopivia kyseiseen tehtävään. Lähetin asian tiimoilta viestit seuraaville henkilöille: Valtuuston varapuheenjohtajille Janne Wallille, Hannele Viljakaiselle, Jari Larikalle, Sakari Viinikaiselle, valtuuston puheenjohtaja Valto Koskelle, kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäelle, kulttuuritoimenjohtaja Anne Erikssonille ja kulttuuritoimiston työntekijä Kirsi Nurmiselle sekä myös kansanedustaja Reijo Tossavaiselle. Viljakainen, Viinikainen, Nurminen ja Tossavainen eivät mitenkään reagoineet viesteihini. Jari Larikka kommentoi asiaa eräässä viestiketjussa ja oli käsittääkseni myös sitä mieltä, että nyt puhuu avauksessa väärä mies.

Janne Wall vastasi ensimmäisenä, hämmästeli Tossavaisen valintaa ja kertoi, että ei ole ollut osallisena tähän päätökseen. Väitti myös, että olisi ”torpannut” Tossavaisen valinnan. Uskon häntä mutta se kummastutti että viestin lopussa oli outo lauseke joka kertoi että tämä tieto ei ole tarkoitettu julkisuuteen. Valto Koski oli myös Tossavaisen valinnasta ns. äimän käkenä. Kertoi viestissään, että eipä taida olla mitään keinoa enää sivistyneesti estää Tossavaisen puhetta. Pelkäsi myös syntyvää ”kalapaliikkia” ja ehdotti että täytyy yhdessä miettiä miten tuleviin yleisönosastokirjoituksiin vastataan. Tällä yhteisellä mietinnällä hän ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoittanut minua. Kertoi myös, että asia on tutkittava ja epäili, että mitään sanktioita ei asiasta todennäköisesti tule. Kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäki vastasi viestiini kun netissä kirjoitin, että eipä ole vastannut. Lamminmäki siirsi vastuun asiasta kulttuuritoimelle ja puolusteli vielä heidän touhujaan sanoen, että Tossavaisen muutto Savitaipaleelle ei ollut tiedossa kun häntä pyydettiin esiintymään Taiteiden yöhön. Samoin selitteli tapahtunutta Anne Eriksson. Huvittavaksi molempien selitykset kuitenkin kääntyvät kun muistetaan, että Tossavainen ilmoitti Savitaipaleelle muutostaan heti kun valinta eduskuntaan oli selvä. Jos sitä ennen joku ehti häntä pyytää puhumaan Taiteiden yössä, niin henkilön on ollut pakko olla paikalla jopa Tossavaisen vaalivalvojaisissa. Jotenkin tuntuu, että edellä mainitut selitykset eivät ole nyt ihan jetsullaan.

Munatonta oli siis Kouvolan päättäjien ja virkamiesten toiminta tämän tapauksen tiimoilta. Eihän korppi korppia noki. Eräs heistä jopa epäili, että jos Tossavaisen puhe perutaan, niin hänestä tulee marttyyri asian tiimoilta. Sehän se olisi ainakin minua harmittanut, marttyyri Tossavainen suupielet alaspäin kun isot pojat ovat kohdelleet huonosti. Tosiasiassa en uskonutkaan, että kaupungin herrat estävät Tossavaisen esiintymisen. Pienen toivon laitoin siihen, että herra Tossavainen itse vetäytyy tehtävästä. Poliitikon julkisuuden kipeys on kuitenkin usein sitä luokkaa, että sitä mennään mihin tahansa tapahtumaan missä voi runsasta julkisuutta saada.

Reijo Tossavaisen puheen olisi kuitenkin komeasti kruunannut yhteisesiintyminen kotkalais-afrikkalaisen rumpuryhmän kanssa. Nyt ei Savitaipale-Kotka-Afrikka akselin yhteistyötä valitettavasti nähty.

Valitaanko seuraavan Taiteiden yön avaaja Kouvolasta, uskon niin.

Jussi Untolahti

Politiikan vai Taiteiden yö Kouvolassa?

Kouvolassa vietetään jälleen tulevana perjantai-iltana Taiteiden yötä ja nyt on kyseessä jo 20. kerta. Tapahtuma on siis vakiinnuttanut paikkansa kouvolalaisten sydämissä. Väkeä on aina riittänyt runsaasti niin Kouvola-talon suunnalle kuin myös ydinkeskustan tapahtumiinkin sekä myös kävelykatu Manskille ja sen musiikilla elävöitettyihin ulkoravintoloihin. Niin käy aivan varmasti myös tänä vuonna.

Takavuosilta muistetaan myös muutama negatiivinenkin tapahtuma. Nuoriso on joskus riehaantunut hieman liiankin railakkaaseen juhlintaan, meistä aikuisista nyt puhumattakaan. Joku ruokia värkännyt yrittäjäkin oli eräänä vuonna kuulemma Manskin katuojassa pessyt myytäviin ruokiin tulleita vihanneksia. Sadekin on joskus yrittänyt juhlintaa hillitä mutta muistaakseni huonoin tuloksin. Pienellä budjetilla värkätty tapahtuma on joutunut usein tukeutumaan talkoovoimiin ja ilmaisiin esiintyjiin. Hyvin on kuitenkin tarjonta meille kelvannut ja hauskaa on ollut. Myyntikojujen runsautta ja rihkamamyynnin paljoutta on myös usein moitittu mutta kyllä tyhjä Manski olisi vielä kurjemman näköinen ja toisaalta ostopakkoahan siellä ei ole.

Tämän vuoden negatiivisin ilmiö on kuitenkin selvillä jo reilusti ennen kuin juhlat avataan. Onko siis  sittenkin  kyseessä jonkun onnettoman tunarin masinoima politiikan yö? Tapahtuman järjestäjät ovat nimittäin jostain käsittämättömästä syystä pyytäneet Taiteiden yön avaajaksi kouvolalaisia äänestäjiä kotipaikallaan viime vaaleissa kusettaneen miehen Etelä-Karjalasta. Savitaipalelainen kansanedustaja Reijo Tossavainen (Persu) avaa valitettavasti kaupungin suurimman kansanjuhlan. Eikö Kouvolasta todella löytynyt tilaisuuden avaajaa vai onko kyseessä järjestäjien henkilökohtaisten mieltymysten esille tuominen. Jotenkin olisi odottanut, että tilaisuuden avaa joku kulttuurihenkilö tai jos avaajan on pakko olla poliitikko, niin sitten edes kouvolalainen. Politiikasta äskettäin vetäytynyt Ilpo Kontula kultturellina miehenä ja loistavana puhujana olisi ollut erinomainen Taiteiden yön avaaja.

Itse en Taiteiden yön avajaisiin saavu herra Tossavaista kuulemaan. Illan myöhempään ohjelmaan taas osallistun vanhoja perinteitäni noudattaen. Minun taiteiden yöhön on nimittäin aina kuulunut alkuillan kuljeksiminen niin Kaunisnurmella kuin ihan keskustan ytimessäkin, lähinnä vaimon seurana. On käyty taidenäyttelyt, muutama museo, ainakin 50 myyntikojua sekä seurattu erilaisten taiteilijoiden esiintymisiä. Sinällään ihan hauskaa puuhaa kun tietää, että se on kuitenkin vain valmistautumista, vähän niin kuin esileikkiä, illan henkilökohtaiseen kohokohtaan. Hyvissä ajoissa nimittäin suuntaan kuin varkain kulkuni sinne missä elävä musiikki soi ja olut virtaa. Tässä vuosien varrella Taiteiden yön hauskimmat hetket olen nimittäin kokenut joka kerta jollain terassilla hyvän musiikin, lukuisten ystävien, kylmän oluen ja lämpimien iltapalojen parissa. Niin se menee tänäkin vuonna.

Nautitaan siis taas kerran yhdessä tuumin taiteesta, musiikista, ystävistä, ruoasta, oluesta ja Kouvolan Taiteiden yön ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Jussi Untolahti

Kouvolan kollien idolit ja esikuvat

Näitten nykynuorten esikuvat ovat hieman erilaisia kuin mitä meillä -60 luvun kolleilla oli. Kiitos tv:n ja Internetin nämä ”Janicat” ja ”Nicot” ihailevat kaiken maailman BB-julkkuja, idols-tähtiä ja muita tositv:n tuotoksia. Monen ihanneammattikin on nykyään olla julkkis. Kaikkien tuntemat Hennat, Tuksut, Artot, Viivit, Martinat ym. antavat kyllä monille nuorille hieman väärän kuvan todellisesta elämästä. Pakkaa sekoittaa vielä nämä omillaan toimeen tulevat Nykäsen Matit ja Keskisen Vesat. Keskinen on jo tosin saavuttanut sen pisteen typeryydessään, että kaikki temput satavat niin sanotusti rahaa laariin. Kun en miestä tunne, niin en tiedä pyörittääkö Keskinen mediaa vain päinvastoin.

Silloin -60 luvulla kaikki oli toisin. Idolitkin olivat yleensä paikkakunnan omia julkkiksia ja useimmiten urheilijoita. Toki Kouvolan ulkopuoleltakin monia tunnettiin. Kun Voitto Hellsten kuritti ruotsalaisia juoksuradoilla, mekin juostiin korttelia ympäri ja kun Pentti Nikula hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen, niin pyykkiseipäät yllättäen hävisivät kulmakunnan pihoilta. Kovia tähtiä ja esikuvia oli silloin Kouvolassakin. Kouvolan Urheilijoitten Väinö ”Vanttu” Kuisma oli kova keihäänheittäjä joka 1960 Rooman olympialaisissa sijoittui neljänneksi täpärästi pronssin häviten. Vanttu muuten nakkasi keppiä vuonna 1965 parhaimmillaan yli 85 metriä. Harri Vesala taas oli armoitettu pikajuoksija, SM-mitalisti ja maaotteluedustaja. Harri paineli aikanaan 200 m. 22,0 ja 400 m. 48,6. Ihan kelpo aikoja vieläkin. Harri myös veti meidän kollien harjoituksia ja talvisin pelattiin paljon koripalloa Kuntotalon palloiluhallissa Harrin johdolla. Palolaitoksella uran tehnyt Harri on nykyäänkin usein nähty näky myös Kouvolan Manskilla. Kolmas kova yleisurheilija oli juoksija Eeva Haimi joka urallaan on voittanut 24 Suomen mestaruutta. Eeva on mm. ainoa nainen joka on Kalevan kisoissa voittanut 200 m:n ja 400 m:n sekä 800 m:n mestaruudet. Eevakin kävi olympiakisoissa 1968 Mexicossa ja Ateenan EM-kisoissa 1969. Uran jälkeen Eeva avioitui Valkealaan ja on kaikkien tunteman Anttilan raketin Visa Hongiston äiti.

Kaksien olympialaisten mies, Rooma 1960 ja Tokio 1964, voimistelija Otto Kestola oli meidän kollien mielestä aivan käsittämätön taituri. Varsinkin hurjat rekki- ja rengasliikkeet olivat henkeäsalpaavia. Oton kieputusta hevosen päällä oli vaikea käsittää. Me pojat kykenimme sillä telineellä vain istumaan. Sittemmin Otto valmensi myös lahjakasta voimistelijapoikaansa Tapio Kestolaa joka valitettavasti sai traagisesti surmansa veriteon uhrina. Toinen taituri, jota suuresti ihailimme, oli uimahyppääjä Pentti Koskinen joka osallistui jopa kolmiin olympialaisiin, 1964 Tokiossa, 1968 Mexikossa ja 1972 Munchenissä. Penan harjoittelua oli hieno seurata Kouvolan uimahallissa. Itse ei taidettu uskaltaa sieltä korkeimmalta tasolta hypätä kuin jalat edellä. Pentti Koskisen mainetta meidän silmissä lisäsi vielä se, että hänen isänsä taiteilija Pauli Koskinen oli myös kouvolalainen julkkis joka sai aikoinaan television Palapeli-ohjelman ja legendaarisen Niilo Tarvajärven lahjoittaman komean omakotitalon Kouvolan Ravikylään.

Kun me kollit sitten jossain vaiheessa hurahdimme autourheiluun niin suurin idoli ja esikuva oli tietysti Kouvolan kovin kuski, Raimo ”Rampe” Kossila. Kaiken lisäksi mies vielä nappasi vaimokseen Miss Skandinavia kisoissa pärjänneen Eija Häkkisen. Ihailumme määrää voitte vain arvailla. Rampe tunnettiin nopeana ja rämäpäisenä kuljettajana joka kilpaili usein myös ulkomailla mm. Monte Carlon rallissa. Rampen käsissä nähtiin ainakin Volvo, VW, Datsun, Plymouth Valiant ja Barracuda sekä tietysti myös Moskvits 1500 M. Viimemainittu juontaa juurensa siitä, että Rampe teki sitten elämäntyönsä Konela-Auton Kouvolan liikkeessä automyynnin parissa. Jo edesmenneen Rampen vaimo Eija muuten pitää sitä kuuluisaa Grilli Kuumapalaa siinä aseman lähellä.

Seuraava tarina on syöpynyt mieleeni jostain -60 luvun ajoilta. Kouvolassa juostiin joka kesä Kouvolan Sanomien Kymppi jonka tarkoituksena oli osaltaan nostaa kestävyysjuoksun tasoa laaksokunnassa. Muistelen, että jokainen alle tietyn ajan juossut sai palkintona Kouvolan Sanomien vuosikerran. Kisaa oli aina seuraamassa paljon yleisöä ja eräs vuosi on jäänyt erityisesti mieleeni. Kun juoksijoitten joukko säntäsi matkaan, niin eräs kaveri karkasi heti muilta juoksijoilta. Kouvolalainen Pekka Huohvanainen (toivottavasti nimi on oikein) painoi aivan valtavaa vauhtia ja kuuluttaja hehkutti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen, että nyt Kouvolan poika painaa uutta maailmanennätysvauhtia. Reilun kolmen kierroksen jälkeen lopen uupunut kaveri siirtyi radan sivuun ja keskeytti. Koskaan en saanut tietää oliko kyseessä huumorintajuisen kaverin oma tempaus vai joku kaveriporukan vedonlyönti mutta hauskaa oli meilläkin.

Kovat oli idolit mutta niin oli kollitkin!

Jussi Untolahti

Kouvolan politiikan hienohipiäinen peräreikä

Kokeneen poliitikon yksi hyvä ominaisuus on paksunahkaisuus. Kun nykyään meitä arvostelijoita riittää tuutin täydeltä, kiitos mm. Internetin ja sanomalehtien keskustelupalstojen, niin kyllä yhteiskunnan eteen töitä tekevät saavat kuulla toiminnastaan varmasti jopa liiankin paljon. Itse ovat kuitenkin toimiinsa ja luottamustehtäviinsä hakeneet, kuka vallanhimosta, kuka ihan hyvää hyvyyttään. Saattaahan siellä joku olla rahankin takia. Ennen vaaleja kaikki ehdokkaat pitävät äänestäjien palautetta ja yhteydenpitoa erittäin tärkeinä. Valinnan jälkeen saattaa linja kuitenkin muuttua. Jos ei jostain syystä enää valita luottamustehtäviin, niin silloinkin on hyvin erilaisia linjoja. Joku sivuuttaa asian olankohautuksella, joku katkerana etsii syyllisiä ja tekosyitä. Peiliin katsominen ja omien toimien tarkastelu usein unohtuu. Ottavatpa jotkut jopa yhteyttä meihin taustalta narisijoihin itse tai jopa lakeijansa avulla. Näin on käynyt minullekin.

Viime eduskuntavaalien alla kirjoitin että kaikki Kouvolan seudun istuvat kansanedustajat putoavat eduskunnasta. Olin väärässä, Sari Palm meni läpi ja komeasti. Persujen menestykseen en myöskään uskonut. Reijo Tossavainen onnistui kusetuksessaan täydellisesti ja Jari Lindström yllätti tuloksellaan ainakin minut. Mutta Markku Laukkaselle, Markku Pakkaselle ja Jari Larikalle tuli ns. noutaja. Muut kestivät kritiikkini ja oikeaan osuneen arvioni kuin miehet mutta Markku Laukkanen soitti minulle ja kyseli tarkoitusperiäni sekä erään kirjoitukseni yhtä lausetta. Olin nimittäin kirjoittanut Laukkasen pakonomaisesta itsensä kehumisesta joka johtaa huonoon tulokseen. Kouvolan Sanomissa oli Laukkasen yleisönosastokirjoitus muistaakseni jostain ministerivierailusta jonka otsikko oli komeasti, ”Minä sen tein”. Laukkanen oli halunnut tuoda osuutensa asiassa esiin koska KS:n juttu ei selvästi tuonut esiin hänen ansioitaan asiassa. Raflaavan otsikon oli kuitenkin Laukkasen mukaan keksinyt KS:n toimitus. Tässä asiassa uskon Laukkasta.

China Centerin tiimoilta kommentoin entisen Anjalankosken kaupunginvaltuutetun Hannu Haimin kirjoitusta ja myös hän otti minuun yhteyttä eilen puhelimitse. Kertoili illanvietoistaan Kiinan lähettiläiden kanssa ja lukuisista vierailuistaan Kiinan suurlähetystössä. Hän myös ihmetteli juttuni otsikkoa ”Kiinan lähettiläillä on ollut pokassa pitelemistä”. Otsikko ei kuitenkaan ollut minun keksimäni vaan Kouvolan Sanomien toimituksen ”roskajournalistien” tekele. Minä olin juttuni otsikoinut sanoin ”Kiina-ilmiö”. Myös jutun alkuosa oli poistettu kokonaan, kuten alkuperäisen jutun blogistani lukeneet varmasti huomasivat. Tällainen toiminta on muuten Kouvolan Sanomissa hyvin yleistä, joskaan ei moraalisesti hyväksyttävää. Minusta se myös loukkaa kirjoittajien oikeuksia. Nämä edellä mainitut yhteydenotot päättyivät asialliseen keskusteluun vaikka Hannu Haimi ehdottikin, että korjaisin mielipiteitäni KS:n Napakat-palstalla. Kieltäydyin jyrkästi ja pysyn edelleen kirjoitukseni takana. Napakat-palstalle en muuten ole koskaan kirjoittanut enkä kirjoita.

Kolmas yhteydenotto on kuitenkin kaikkein hauskin ja jopa dragikoominen. Takavuosina kirjoitin KS:n palstoilla Kouvolan Ydinkeskustan tilaisuudesta elokuvateatteri Kino-Kouvossa. Lähestyvät vaalit olivat tuoneet paikalle myös silloisen kansanedustajan Pekka Kuosmasen joka puolen tunnin kuluttua poistui paikalta kesken tilaisuuden. Oli siis tullut selkeästi ääniä kalastelemaan. Tämän myös lehdessä kerroin. Ei ottanut minuun yhteyttä kuitenkaan Pekka Kuosmanen eikä kukaan muukaan. Yhteyttä otti, silloin jo aika iäkkääseen isääni, Kuosmasen juoksupoika ja lakeija Olavi Hopia ja kyseli, että mitähän se sinun poikasi kirjoittelee negatiivisia asioita kansanedustaja Pekka Kuosmasesta. Olin silloin jo 50 v. äijä, joten eipä kai isäni enää toimiani valvonut. Toivottavasti Hopia toimi ihan omin valtuutuksin eikä Pekka Kuosmasen käskystä. Poliittisen toiminnan hienohipiäisyyden paikallinen peräreikä oli kuitenkin löytynyt.

Monet muut kritiikkini kohteeksi joutuneet, mm. takavuosien surullisen kuuluisa Ryhmä 16, joka yritti jarruttaa Kouvolan Manskin rakennusta ja koko keskustan kehitystä, sai kuulla kunniansa. Jäsenet, joita ryhmästä tunnen, morjestavat kuitenkin edelleen. Myös kritisoimani entinen kokoomuksen kansanedustaja Jari Larikka kesti kritiikin kuin mies ja siitä onkin hyvä ponnistaa eteenpäin, kunhan Persujen lumo hiipuu.

Itse en minua arvostelleille henkilöille soittele koskaan, enkä kyllä toivo, että minullekaan soitellaan. Hoidetaan asiat julkisilla palstoilla kirjallisesti ja ennen kaikkea omalla nimellä.

Jussi Untolahti

Kouvolan Kiina-ilmiö

Kouvolan China Center avattiin vuonna 2007 ainakin Kouvolan kaupungin silloisen johdon suurin odotuksin. Me epäilevät ”tuomaat” jotenkin emme kuitenkaan hankkeeseen uskoneet. Oli hieman vaikea uskoa ajatukseen että Kouvolasta muodostuisi suuren ja mahtavan Kiinan kaupallinen portti Euroopan markkinoille. Hommahan oli sitten jo lähellä kaatumista ennen avajaisia kun rakennusliikkeiden laskuja jäi maksamatta. Olisiko silloin jo hälytyskellojen pitänyt soida? Rihkamakauppahan siitä tuli ja kyllä siellä valitettavasti kuititon kauppa oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kenkiä ja halpoja tekstiilejä oli sentään esillä jonkun verran mutta muutamissa myymälöissä 10 cm välein asetellut teippirullat ja mittanauhat eivät kaupoille juurikaan houkutelleet. Suomalainen on omissa halpahalleissaan tottunut siihen että tavaraa on runsaasti ja se on hyvin esillä.

Kun suuri rajavartioston ja poliisin operaatio sitten iski itämaan kauppiaisiin vuonna 2009, niin lopputulos oli kaikille, jopa päättäjillekin selvä. Kuolinkellothan siinä soivat. Kiinteistö pantiin myyntiin ja ihme kyllä kukaan ei sitä hyvästä sijainnista huolimatta ostanut käypään hintaan. Rahattomia haihattelijoita taisi toki taas olla liikkeellä kuten monessa muussakin isommassa myyntikohteessa nykyään. Pankki osti sitten kiinteistön itselleen ja näin ilmeisesti myös välttää tulevaisuudessa omat tappionsa. Kuluja taisi tulla lähinnä meille veronmaksajille. Edellä kerrottu on kaikille kuitenkin tuttua totuutta.

Nyt on alkanut kova jälkipyykin pesu johon ovat osallistuneet ainakin Kari Taskinen, Sari Melkko ja Hannu Haimi. Heidän tarkoitusperiään en tunne mutta toivottavasti kaikilla on kuitenkin mielessään vain ja ainoastaan kotikaupunkimme paras. Sari Melkon kokemukset China Centerin kaupankäyntitavoista ovat hyvin yhteneviä monen muunkin siellä asioineen kanssa. Lisäksi uskon Melkon tietävän asiasta paljon enemmän kuin hän voi julkisesti kertoa. Kari Taskinen on taas ottanut tehtäväkseen syyllisten jahtaamisen niin perisuomalaiseen tapaan. Kyllä Taskisenkin on jo aika ymmärtää että China Centerin kasvu suureen kukoistukseen ei suinkaan loppunut siihen rajavartioston ja poliisin iskuun. Peli oli pelattu loppuun jo paljon aikaisemmin, sillä keskushan ei koskaan kehittynyt miksikään tukkukaupan keskukseksi kuten oli visionäärien alkuperäinen tarkoitus.

Hannu Haimi tuo nyt keskusteluun aivan uuden suunnan. Haimi kertoo että Kouvolan Kiina-hanketta on seurattu Kiinassa erittäin korkealla tasolla ja China Center yritettiin pelastaa mm. Kiinan Suomen suurlähetystön toimesta viimeiseen asti. Jos Kouvolan China Centerin toimintaa pidettiin Kiinassakin niin tärkeänä ja niin korkealla tasolla kuin Haimi väittää niin miksei Kiinan valtio sitten heittänyt muutamaa euroa peliin ja pelastanut itselleen tärkeää Euroopan kaupan porttia pienellä avustuksella tai lainalla. Haimi kertoo jopa pahoitelleensa asiaa kahdellekin Kiinan suurlähettiläälle. On siinä ollut lähettiläillä pokassa pitelemistä. Lisäksi Haimi epäili että Nokian vastaava kohtelu Kiinassa aiheuttaisi merkittäviä toimenpiteitä ministeri ja diplomaattitasolla. Vertaus on suorastaan loistava kun vertaa China Centerin ja Nokian liiketoiminnan suuruutta keskenään.

Kari Taskisen kanssa olen samaa mieltä siinä että annetaan nyt tämän asian jo olla. Seurataan sen sijaan mielenkiinnolla miten esimerkiksi Valkealan entisen sairaalan liiketoiminta hiljalleen muuttuu suureksi hyvinvointikeskukseksi. Jos ei muutu, niin sitten on taas uuden jälkipyykin aika. Meitä pesijöitä kyllä riittää.

Jussi Untolahti

Kouvolan kulttuurin eliittiä

Nykyään kaikki on kulttuuria. On kiekkokulttuuria, alkoholikulttuuria, ravintolakulttuuria, liikennekulttuuria ja jopa poliittista kulttuuria. Viimeinen ei suinkaan ole aina synonyymi suoraselkäisyydelle ja vastuunkannolle. Kun minä olin nuori, Kouvolassakin oli ihan oikeita kulttuurihenkilöitä ja ihan oikeaa kulttuuria, ainakin meidän Papinkujan kollien mielestä

Siihen aikaan kulttuurihenkilö erottui massasta teoillaan, maineellaan, ulkonäöllään, käytöksellään ja joskus jopa ihan taiteellisilla ansioillaankin. Usein heihin myös liittyi tietty mystisyys ja lisäksi heistä kerrottiin tarinoita ja jopa legendoiksi muodostuneita juttuja. Ensimmäisenä tulee mieleen jo 51-vuotiaana menehtynyt kirjailija Unto Seppänen josta ehkä Kouvolassa parhaiten tunnetaan Kuntotalon edessä oleva vappuna lakitettava patsas. Usein unohtuu hänen pitkä uransa Kouvolan Sanomien toimittajana ja myöskin päätoimittajana. Kuinka moni muuten voi sanoa tuntevansa hänen ainakin 30 kirjaa käsittävän tuotantonsa? Ei huolta, en minäkään niitä tunne.  Myös toinen kirjailija, Risto Karlsson, oli Kouvolan poikia mutta asui käsittääkseni tuotteliaimman ikänsä Helsingin suunnalla vaikka kirjoissaan usein Kouvolaa käsittelikin.

Ehkäpä legendaarisin kouvolalainen kulttuurihenkilö oli kuitenkin kirjailija, lehtori ja pitkä-aikainen kulttuurilautakunnan puheenjohtaja, Miss Universum Armi Kuuselan manageri ja Gil Hilarion kilpakosija, T. Kalervo Keranto. Hopean otti T. Kalervo kosiohommissa mutta kouvolalaisten sydämissä usein mustiin pukeutunut, tyylikäs ja tarunhohtoinen herra oli kaikkien tuntema erikoinen persoona. Kirjoitti muuten Armista kirjankin ”Kaunotar katoaa Kauko-itään”. Hienokäytöksinen ja arvonsa tunteva herrasmies oli myös usein nähty vieras Kouvolan yöelämässä vakiopaikkoinaan mm. Hotelli Kouvola, Kymen Hovi ja loppuaikoina myös ravintola Puistokartano. Kerannosta on liikkeellä lukuisia huikeita tarinoita varsinkin Kouvolan lyseon ajoilta. Kerran T. Kalervo kuulemma komensi jo edesmenneen Hansi Karlssonin luokasta ulos tunnin häiritsemisen takia. Joku ilmoitti että Karlsson on sairaana. Aakkosissa seuraava ulos, komensi lehtori Keranto. Toisen tarinan mukaan T. Kalervo ajoi kylmänä talvipäivänä komealla amerikanraudallaan kolarin Kymen Lukon aukiolla. Huhu kertoi jälkeenpäin että hän olisi ollut jopa juopunut kolarin aikana. Asia jäi kuitenkin huhun asteelle sillä kun paikalle soitetut poliisit viipyivät pitkään edellisessä tehtävässään, niin kylmissään ollut T. Kalervo poikkesi vieressä olevaan Hotelli Kouvolaan ja nautti lämmikkeeksi pari konjakkia. Kun poliisit hänet sieltä sitten löysivät, niin herra Keranto vain totesi, että tulittehan te vihdoinkin asiaa selvittämään ja lupasi tarjota myös konstaapeleille kahvit. Nykyäänhän sekin jo katsottaisiin lahjonnaksi mutta silloin se kai oli vain kaiken kokeneen herrasmiehen viisautta ja kohteliaisuutta.

Mustiin pukeutuminen oli kai usein tapana kulttuuri-ihmisillä. Niin pukeutui myös toimittaja, yrittäjä, kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Kalle Raski. Kalle joko piti jostain ihmisestä tai sitten ei, samoin suhtauduttiin häneen. Välimuotoa ei ollut. Jo nuorisotalo Lärvän ajoilta tuttu "vihainen nuori mies", tuhansien ideoitten isä, kuitenkin usein kohtasi kiivasta vastustusta jo pelkästään kiistellyn persoonansa takia. Näin moni hyväkin idea vaipui unhon suohon. Kallehan muun muassa esitteli ideansa Kouvolaan rakennettavasta suuresta lumilinnasta vuosia ennen Kemin kaupungin vastaavaa projektia. Eduskuntavaaleissa Kalle haastoi sitten tiukkaan kisaan kansanedustaja Pekka Kuosmasen mutta hävisi kuitenkin selvästi. Kirjoittipa Kalle näytelmänkin, poliittisen satiirin, Kouvolan teatteriin. Tarina kertoi paikallisesta sorakeisarista ja esikuvana taisi olla juuri Pekka Kuosmanen. Muutamaa muutakin henkilöä me pojat arvostimme kulttuuripersoonina. Taidemaalari Irmeli Tarmo nautti kulttuuripersoonan statuksesta ihan omasta ansiostaan. Me siihen aikaan tosin tutustuimme hänen töihinsä lähinnä pienestä pakosta koulun kuvaamataiteen opetuksen kautta. Myös kirjaston vahtimestari, oopperalaulaja Alpo Tommola, kuului mielestämme Kouvolan kulttuurin eliittiin.

Näyttämötaiteen suurin persoona oli tietysti Kouvolan teatterin loistava näyttelijä, sittemmin Kansallisteatteriin siirtynyt Yrjö Parjanne. Yrjö oli niin tunnettu ja arvostettu herra, että hänelle me kollit sanoimme kadulla kohteliaasti hyvää päivää vaikka emme miestä henkilökohtaisesti tunteneetkaan. Teatterinjohtaja Mikko Nousiainen oli selvästi kulttuurihenkilö vaikkakin parhaiten me hänet tunsimme komean Mossen ratista. Myös muutama muu näyttämötaiteen henkilö sai selkeän kulttuurihenkilön aseman, Hannu Virolainen, Paavo Rusko, Sirkka Seittu ja Mirjami Manninen etunenässä. Heitähän me kohtasimme joskus jopa ravintoloissa.

Olihan niitä varmasti muitakin. Eräs elämäntaiteilija, erikoinen persoona ja pidetty mies kuitenkin helposti unohtuu. Ylä-Mannerin baarissa vietti usein aikaansa pitkä, hoikka ja meitä hieman vanhempi kaveri, jonka tukka oli aina enemmän tai vähemmän sekaisin. Outisen Eskohan se oli. Olemuksensa, käytöksensä ja boheemiutensa takia selvää kulttuuriainesta. Esko oli hieman arkielämästä sivuraiteelle ajautunut teräväkielinen, kriittinen ja maailmanasioista tarkasti perillä oleva kaveri. Hienon ironian ja hurtin huumorin omanneen Eskon tarinoita oli mukava kuunnella. Kyytiä saivat niin poliittiset päättäjät kuin me tavallisemmatkin tallaajat. Hauskoja nimiäkin kaveri keksi monille. Minäkin olin ”nahkapeitturi”, ilmeisesti vanhempieni nahka-alan yrityksen takia, muuta selitystä en edes uskalla arvailla.

Kulttuuri kuuluu kaikille, jokaiselle yksilölle se on kuitenkin erilainen kokemus. Kunnioitetaan sitä!

Jussi Untolahti

Kahden motoristin hieno yhteinen hetki

Aamulla 06.30 jo illalla ladattu kahvinkeitin päälle ja sitten nautinnollinen suihku. Lämpömittari näyttää jo +17 astetta. Kahvit ja iso sämpylä aamupalaksi sekä aamun uutisten läpikäynti kaikessa rauhassa. Sitten pihalle ja BMW pressun alta pois. Pölyt huuhdellaan pyörän päältä ja punaiset muovikatteet saavat pintaan uuden kiiltävän vahan. Takaisin yläkertaan, kypärän visiirin pesu ja vahaus ja sitten ajovarusteet päälle ja uudestaan ulos. Kello on jo liki yhdeksän ja ensimmäinen etappi on pituudeltaan saatanalliset 100 m kotipihasta Teboilin mittarin viereen. Tankkiin 14 litraa menovettä hintaan 1,6490 litralta. Hintansa arvoista silti. Sitten menoksi ja alkuponnistusten hiki alkaa kuivua jo kohta Valkealan kirkon jälkeen. Pian ohitetaan vauhdilla Vuohijärvi, Orilampi, Voikoski, Mäntyharju ja Hirvensalmi. Lämpöä jo runsaat +20 astetta kun eteen avautuu Joutsa. Takana reilun parin tunnin veto ja ansaittu jäätelö Joutsan torilla. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä vanhaa 4-tietä Jämsän suuntaan. Seuraavalla pysähdyspaikalla takalaukusta eväsleivät ja pullo vichyä ja vartin tauon jälkeen taas baanalle. Korpilahdella lyhyt tankkauspaussi kun mittarissa alkaa olla jo liki 240 kilometriä ja sitten pikku rykäys Kärkistensalmen sillan jälkeen olevan rantakahvilan pihaan. Kahvit ja korvapuusti nautitaan ulkoterassilla ja sitten varpaat järviveteen hetkeksi likoamaan. Siinä muistuu mieleen sillan paikalla aikoinaan ollut lossi ja varsinkin Jyväskylän Suurajojen aikaiset valtavat jonot. Runsas puolituntinen kuluu nopeasti, lämpöäkin jo +25 ja Keski-Suomen luonto panee parastaan. Ainoa mikä ihmetyttää on se, että nyt on jo neljäs pysähdys, eikä se ole vieläkään ilmestynyt esiin.

Matka jatkuu sitten pitkin ehkä Suomen hienointa moottoripyöräreittiä kohti Sysmää ja yli Pulkkilanharjun upeitten maisemien. Hiljaa lirutellen Vääksyn kanavan yli ja sitten nokka kohti Vierumäkeä ja Vuolenkoskea. Pikku väsymys iskee näinkin lähellä kotia ja niinpä Vuolenkoskella järven rannalla oleva kioski saa hieman jo uupuneen motoristin koukkaamaan pihaan ja piristävän kahvin ostoon. 

Silloin se täysin yllättäen taas ilmestyy. Jostain se siihen tulee kuin tyhjästä ja aloittaa tarinoinnin. Kehuu ensin pyörän ja kysyy kohteliaasti, mistä kaukaa motoristi on tullut. Kun olen tarinani kertonut, tämä jo hyvinkin ikääntynyt lippahattupäinen mies kertoo ajelleensa nuorena miehenä vuosia Jawa merkkisellä moottoripyörällä. Yhteys löytyy heti, sielunveljiähän tässä ollaan. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin ja tarina luistaa kuin itsestään. Kiirettä ei ole enää kummallakaan ja molemmat kertoilevat toisilleen elämänsä tähtihetkiä moottoripyörän selässä. Kahvimukikin on jo tyhjentynyt ja niinpä haen meille molemmille uudet mukilliset kuumaa juomaa. Kaveri nappaa pari palaa sokeria tiskiltä ja imee sitten kahvinsa niiden läpi ja tarina jatkuu. Kertoo sitten kuinka kylmää hommaa moottoripyöräily ennen oli ja hymyilee hyväntahtoisesti kun pyyhin hikeä otsaltani. Tunti siinä menee mutta sitten alkaa tie, koti ja sauna kutsua nuorempaa motoristia. Kiitän juttutuokiosta ja toivotan hyvää kesän jatkoa. Vastauksena saan ystävällisen hyvän matkan toivotuksen, aja varovasti huikkaa kaveri vielä perään. Isolle tielle päästyäni vilkaisen kioskille ja heilautan kättä hyvästiksi. Kaverin käsi nousee samalla sekunnilla, on seurannut lähtöäni tarkkaan kuin loppuhuipennusta odottaen. Näin on kahden eri-ikäisen motoristin hieno yhteinen hetki ja elämää täynnä ollut juttutuokio auttamatta ohi. Toivottavasti kaveri jatkoi taivaltaan yhtä hyvin mielin kuin minä.

Kotimatkalla mietin vanhenemista. Jaalan kohdalla alkoi naurattaa. Tiedättekö mitä hyvää huomasin siinä, että olen jo 60 vuotta täyttänyt. On alkanut tuo nuorena kuolemisen pelko hellittää.

Jussi Untolahti

Upseeri ja herrasmies

Ihmisen kuolema on usein aika yksinkertainen tapahtuma. Pari viikkoa sitten 86-vuotias isänikin vain nukahti istualleen kesken normaalin koti-illan. Läheisen poislähtö on aina mieltä kuohuttava tapahtuma mutta onneksi saimme veljeni Ollin kanssa viettää isäni kanssa hänen viimeisenä päivänään runsaat viisi tuntia ilman minkäänlaista kiirettä. Kolme tuntia viimeisen tapaamisemme jälkeen hän oli hieman yllättäen poissa.

Kun isän väsynyt sydän pysähtyi, niin äitini oli heti hankkinut apua ja soitti sitten minulle. Kun reilun kilometrin päästä ehdimme paikalle, hämmästyin toden teolla. Talon pihassa oli paloauto ja kaksi ambulanssia sekä paikalla oli myös Haanojan palvelukeskuksen henkilökuntaan kuuluva nainen. Kuusi henkilöä auttoi isääni ja elvytys oli täydessä käynnissä. Ilmeisesti tapa on niin, että elvytystä jatketaan noin 20 minuuttia ja sitten se lopetetaan. Erittäin asiallisesti käyttäytynyt miespuolinen ensihoitaja kysyi minulta, voimmeko lopettaa elvytyksen koska mitään elonmerkkejä ei enää näkynyt. Kun olin asiasta samaa mieltä, toiminta lopetettiin. Sama mieshenkilö kysyi, haluanko itse kertoa asiasta äidilleni ja paikalle myös ehtineelle veljeni Ollin perheelle. Hän lähti vielä tueksi kun asiasta sitten kerroin muille ja vastaili rauhallisesti ja asiantuntemuksella niihin vähiin kysymyksiin joita esitettiin tapauksen johdosta.

Seuraavaksi ensihoitajat soittivat paikalle poliisin joka aina kutsutaan toteamaan kotona tapahtunut kuolemantapaus. Poliisien saavuttua vastuu siirtyi heille ja paloauto ja ambulanssit poistuivat. Poliisit, nainen ja mies, hoitivat velvollisuutensa hienosti, sympaattisesti ja asiallisesti. He myös soittivat paikalle hautaustoimiston auton joka sitten kahden naisen voimin vei isäni huolellisesti peiteltynä Kuusankosken sairaalan ruumishuoneelle jatkotoimenpiteitä varten. Alle kaksi tuntia isäni kuoleman jälkeen hän oli jo matkalla Kuusankoskelle. Kuolema ja sitä seuraavat hetket siis tapahtuvat nopeasti mutta myös asiantuntevasti ja jopa hienostuneesti. Yhden ihmisen puuttuminen ja sen tuoma tyhjyys ei ollut vielä käsitettävissä.

Edellä mainittu tapahtuma sattui perjantai-iltana joten viikonlopun ajan oli hiukan aikaa miettiä tapahtunutta ja sopeutua tilanteeseen. Suurin huoli oli tietenkin äidin jaksaminen. Maanantaina aloitettiin sitten asioitten hoito ja hautajaisjärjestelyt. Onneksi isäni oli antanut selkeät ohjeet järjestelyistä ja minulla oli aikaa hoitaa asioita, sillä yhteydenottoja puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse ja itse käymällä kertyi reilun viikon aikana noin 50 kappaletta. Hautaustoimisto, sotainvalidien toimisto, Kela, kirkkoherranvirasto, verotoimisto, kukkakauppa, pitopalvelu noin alkajaisiksi. Sitten tulivat puhelinoperaattori, vakuutusyhtiöt, eri yhteisöt, tiettyjen tilausten peruuttaminen ja monta muuta kiireellistä asiaa. Tasan kaksi viikko menehtymisestä tapahtunut siunaus ja muistotilaisuus sujuivat muuten hienosti mutta helteen ja ilmeisesti myös surun uuvuttama äitini, 83 v., joutui samana aamuna sairaalaan tiputukseen ja joutui jäämään pois isän hautajaisista. Äiti onneksi toipui asiasta nopeasti ja pääsi sairaalasta samana iltana hieman yhdeksän jälkeen.

Ei se kuitenkaan vielä ohi ole. Tänään maanantaina isäni arkku viedään Karhulaan ja tuhkataan. Uurnan haen sitten aikanaan ja se lasketaan vanhalla hautausmaalla olevaan sukuhautaan. Isän maallinen vaellus on siten päättynyt mutta meidän muitten toiminta jatkuu. Perunkirjoitus, pankkitilien ja korttien muuttaminen äidin nimiin, isän jäämistön läpikäyminen, verotoimisto, vakuutusyhtiö taas kerran jne. Sitten äidille on hankittava uudet vakuutukset, palvelutalon hoitosopimukset, vuokrasopimukset, eläkejärjestelyt, lehtitilaukset, tv-luvat jne. Saattaa ilmetä muitakin asioita.

On näissä touhuissa jotain hyvääkin. Surun hetkelläkin on hoidettava käytännön asioita ja se pitää ajatukset paremmin kasassa. Suru tuntuu kiivaammin sitten iltojen hiljaisina hetkinä. Hiljalleen suru sitten muuttuu muisteloiksi ja elämä palaa omiin jokapäiväisiin uomiinsa.

Ei kuitenkaan koskaan unohdeta jo poistuneita läheisiä tai ystäviä.

Jussi Untolahti

Muutama mulkku ja 30 vittua

                                                          
                                                             Vasta-alkaja

Tankkasin moottoripyörää tässä eräänä kauniina päivänä Teboilin huoltamolla. Yhtaikaa oli tankilla 6 sirpakkaa neitoa ja 4 skootteria. Nättejä nuoria mimmejä minihameissa ja lyhyissä shortseissa sekä pienet olkalaukut pään yli pujotettuina. Ensimmäinen ajatus oli että kyllä elämä nuorilla miehillä on nykyään hienoa. Mimmien jutut alkoivat kuitenkin pian naurattaa. Sain lirutettua runsaat 14 litraa bensaa tankkiin ja sinä aikana ehdin laskea neitosten puheista ainakin 30 vittua ja oli siellä muutama mulkkukin seassa höysteenä. Hieman tankkien sivuun pysäköityjen skootterien vieressä tupakka paloi ja tarinat olivat hurjia. Mimmien ilta oli vasta alussa. Mietin siinä sitten Uttiin päin ajellessani, että kuinka noista niinkin mukavista kapineista on tullut noinkin ankaran noitumisen välineitä

Mieleen muistui muutama tarina aikaisemmasta jo eletystä elämästä. Avovaimoni Satu sai joskus aikanaan naapurin rouvalta puhelun. Poikansa Juho oli kuulemma opettanut naapurin poikaa kiroilemaan. Voin kuvitella tilanteen. Pojat istuivat kantojen nokissa ja Juho oli pedagogina. Oppitunnilla oli aiheena sana perkele, eli opettaja näytti esimerkkiä ja oppilaat perässä. Sanokaa pojat perkele, opasti varmaan Juho ja pojat kajauttivat saman yhdessä ja lujaa. Jotenkin luulen että olisivat oppineet ilman Juhoakin. Vanha ystäväni Hessu taasen vei 6-vuotiasta poikaansa Villeä elokuviin katsomaan Pecos Billiä. Samanlaisia isä-poika pareja oli teatteri pullollaan. Pikkujätkät olivat sen kokoisia että istuivat jalat suoraan eteen sojottaen koska istuimet olivat heille hiukan suuria. Elokuvassa oli kohtaus jossa Pecos Bill ratsasti solaan ja pahat miehet suunnittelivat hänen ampumistaan väijytyksestä. Toinen pahis antoi peilillä merkin kun Pecos Bill saapuu ampumalinjalle. Silloin Villen vieressä istunut samanikäinen pikkujätkä pomppasi pystyyn ja huusi tuohtuneena että ”vitun runkkari”. Hessu kertoi jälkeenpäin, että kun he menivät kotiin, niin iltapalalla Ville selvästi mietti jotain ankarasti ja kysyi sitten isältään että mikä on runkkari? Vitun se taisi sitten jo tietääkin, totesi Hessu. Erään toisen kaverini pieni poika nosti Prismassa hirveän metelin ja vaati itselleen uutta ”Hiimannia” tai jotain muuta vastaavaa peltiheikkiä. Kun isä sitten  kieltäytyi ostamasta niin poika ilmoitti suureen ääneen, että jos et osta niin sanon aivan hirveän sanan. Ihmisetkin hiljenivät ympärillä seuraamaan tilannetta. Isä otti riskin eikä ostanut vaadittua ”Hiimannia”. Myös poika piti linjansa ja kajautti kuuluville mielestään hirveimmän sanan ”räkä”. Oli vielä vasta-alkaja kiroilun jalolla saralla.

Nykyään se oppiminen on niin helppoa. On tietokoneet, televisio ja esimerkkiä löytyy pienten poikien idoleistakin. Kaikissa TV-peleissä näytetään hienoja hidastuksia pelaajien ja valmentajien haistatteluista ja huuteluista. Osaahan ne nulkit jo asian huuliltakin lukea vaikka jääkiekkoilija Taneli Horttanainen suuren maailmanmiehen ottein kajauttaisi mielipiteensä ilmoille f-sanaa käyttäen oikein englanniksi. Pääosin nämä hurjat huutelut ja sadattelut liittyvät ns. kontaktipeleihin mutta nykyään näkyy sama linja tarttuneen ennen herrasmieslajina tunnettuun pesäpalloonkin. Kouvolassa tutkitaan nyt jopa sitä loukattiinko tuomarin koskemattomuuttakin väärästä tuomiosta johtuvan hurjistumisen tuoksinassa. Lehtikuvan perusteella tilanne on täysin selvä. Kosketusta on mutta tuomarit ja pelaajat väittävät muuta. Teboilin blondi skootterimimmi olisi varmaan asian ilmaissut jotenkin näin. ”Vittu ku en niiku ollu paikal ni en vittu niiku tiiä varmast tuomitsiks se saatanan tuomari homo niiku väärin, vittu”.

Kiroilu, sarkasmi ja huumori ovat taitolajeja. Helsingissä ratikassa pari runsaasti maalattu mustatukkaista punkkarityttöä päästelivät puheissaan vittua oikein asiantuntijoitten hartaudella. Koko vaunu kuunteli henkeä pidätellen neitosten yksipuolista anatomialuentoa. Seuraavalla pysäkillä vaunun etuosasta nousi pystyyn varmasti runsaat 80-vuotias tyylikäs rouva joka koputti kepillä lattiaan ja sai kaikkien jakamattoman huomion. Rouva totesi pilke silmäkulmassaan, että ”Vittu, kun pitää lähteä”.

Oikeaan kohtaan täräytettynä se vittukin on oivasti kohdallaan.

Jussi Untolahti