Rokki soi ja joulua ei tunneta

Karhu on viisas eläin. Loppukesän pimeys ja syksyn ensimmäiset luonnon värikkäät muutokset saavat karhun aloittamaan määrätietoisen valmistautumisen talven pitkään lepoon. Pakkaset ja alkava lumen hipsiminen ovat karhulle selkeä merkki siitä, että kesä on ohi ja edessä on pitkä ja makoisa talvi. Pihkatappi ahteriin ja sitten vain vatsa pömpöllään köllöttämään lämpimään ja suojaiseen pesään kauas maailman murheista.

Jos uskoisin sielunvaellukseen, olisin ilmeisesti ollut edellisessä elämässäni karhu. Minulla on nimittäin jotenkin samanlainen vietti, tosin ilman sitä pihkatappia. Syksyn pimeys, kosteus ja plussan puolella olevat kelit ovat vielä mukavia mutta ensimmäiset pakkaset, liukkaat portaat ja jäätyneet auton lasit ovat raaka todiste kaiken kamalan väistämättömästä alusta. Seuraavaksi lumi ja loska vuorottelevat tasaisesti, lumiaurat jyristelevät, tiekarhu raapii katua ja liukkaat jalkakäytävät vaanivat kulkijaa. Hirvittävät siniset, punaiset ja vihreät jouluvalot ilmestyvät vettä valuviin pensaisiin ja ikkunanpieliin ja ihmiset alkavat höpöttää lahjoista, kinkuista, laatikoista, glögeistä ja joulun vietosta. Joulukuun alku tuo sitten koloistaan kaikki kamalan joulukrääsän myyjät torille, Manskille ja moneen muuhun paikkaan. On tarjolla sataa lajia ruokaa, tumppua, tuikkua, töppöstä, taljaa ja toinen toistaan toopemmin pukeutunutta myyjää. Arpoja, arpoja huusi kymmenen sekunnin välein yksi variksen äänellä varustettu kauppiaskin yhteiskoulun myyjäisissä jonne "pakon" edessä lauantaina jouduin. Hiki virtasi talvitamineitten alla ja villasukkaa, lapasta, kaulahuivia ja kuivaa kakkua tyrkytettiin oikein urakalla. Samalla alkoi ns. vitutus nostaa päätään, jumalauta minä lähden nyt kotiin.

Tietokoneen ääressä sitten tutkin mihin lähden pakoon joulunvieton hulinaa sekä tätä halvatun kylmyyttä ja pimeyttä. Ei sitä kohtuudella pääse pakoon mihinkään. Lapissa on pimeää ja kylmää kuin jääkarhun ahterissa. Tallinnassa ja Pärnussa hotellit ja koko kaupunki tarjoilevat samaa jouluhelvettiä myyjäisineen ja jouluaterioineen ja vähän pitemmillä kaupunkilomilla matkustaminen vie liikaa aikaa muutaman päivän ilosta. Kanarialle saa istua viikon takia liian kauan koneessa ja kaukomaat eivät etäisyytensä ja osittain myös kurjuutensa takia kiinnosta Eurooppa-miestä muutenkaan. Sitä on siis oltava kotona ja taas kaikki tehdään vanhan kaavan mukaan. Käydään läheisten ihmisten ja lemmikkien hautausmailla viemässä kynttilät. Nautitaan perhepiirissä hieno jouluateria viineineen ja konjakkeineen veljeni Ollin luona ja sitten yöllä kahlataan lumessa tai sohjossa kotiin kun raitis ilma tekee kuulemma niin tavattoman hyvää. Seuraavana aamuna sitä lievän päänsäryn lomassa hämmästyksekseen huomaa, että illalla oli taas pirun hauskaa ja aika meni kuin siivillä.

Karhu on viisaampi. Se makailee kyljellään rauhallisesti tuhisten pesässään ja näkee unta kesästä ja sen riemuista. Joku sen sitten herättää, liekö vaisto, kevään ensimmäiset sulamisvedet vai alkava nälän tunne. Ei kun ylös, pikku turkin purautus ja ensi nuuhkaisut raikasta kevään ilmaa. Pihkatappi ahterista pamautetaan kuuden metrin päähän, voiman tunnossa karjaisun kera ravistetaan lähintä mäntyä ja sitten evään hakuun. Reilun puolen vuoden paratiisi on juuri avannut ovensa. Ei se karhu tiedä, mikä se paratiisi on mutta minä tiedän. Se on loppukevät, koko kesä ja alkusyksy. Silloin se elämä alkaa minullakin. Siinä ei haittaa alkava ikääntyminen, kipeä polvi, nuhainen nokka tai auringosta kesivä otsa. Taas sitä mennään eikä meinata. Mies ja karhu elävät aistit avoimina parasta aikaansa joka kevät ajatukset kesään suunnaten. Talven pimeys ja kylmyys ovat kaukana takana. Karhu on vain hoitanut asiansa paremmin.

Ensi jouluna en mene tavarataloihin enkä markkinoille, en myyjäisiin ja joulutapahtumiin enkä varsinkaan mihinkään missä lauletaan joululauluja. Minulla on nyt vuosi aikaa etsiä paikka missä rokki soi ja joulua ei tunneta.

Saapa nähdä kuinka äijän käy!

Jussi Untolahti