Kouvolan kulttuurin eliittiä

Nykyään kaikki on kulttuuria. On kiekkokulttuuria, alkoholikulttuuria, ravintolakulttuuria, liikennekulttuuria ja jopa poliittista kulttuuria. Viimeinen ei suinkaan ole aina synonyymi suoraselkäisyydelle ja vastuunkannolle. Kun minä olin nuori, Kouvolassakin oli ihan oikeita kulttuurihenkilöitä ja ihan oikeaa kulttuuria, ainakin meidän Papinkujan kollien mielestä

Siihen aikaan kulttuurihenkilö erottui massasta teoillaan, maineellaan, ulkonäöllään, käytöksellään ja joskus jopa ihan taiteellisilla ansioillaankin. Usein heihin myös liittyi tietty mystisyys ja lisäksi heistä kerrottiin tarinoita ja jopa legendoiksi muodostuneita juttuja. Ensimmäisenä tulee mieleen jo 51-vuotiaana menehtynyt kirjailija Unto Seppänen josta ehkä Kouvolassa parhaiten tunnetaan Kuntotalon edessä oleva vappuna lakitettava patsas. Usein unohtuu hänen pitkä uransa Kouvolan Sanomien toimittajana ja myöskin päätoimittajana. Kuinka moni muuten voi sanoa tuntevansa hänen ainakin 30 kirjaa käsittävän tuotantonsa? Ei huolta, en minäkään niitä tunne.  Myös toinen kirjailija, Risto Karlsson, oli Kouvolan poikia mutta asui käsittääkseni tuotteliaimman ikänsä Helsingin suunnalla vaikka kirjoissaan usein Kouvolaa käsittelikin.

Ehkäpä legendaarisin kouvolalainen kulttuurihenkilö oli kuitenkin kirjailija, lehtori ja pitkä-aikainen kulttuurilautakunnan puheenjohtaja, Miss Universum Armi Kuuselan manageri ja Gil Hilarion kilpakosija, T. Kalervo Keranto. Hopean otti T. Kalervo kosiohommissa mutta kouvolalaisten sydämissä usein mustiin pukeutunut, tyylikäs ja tarunhohtoinen herra oli kaikkien tuntema erikoinen persoona. Kirjoitti muuten Armista kirjankin ”Kaunotar katoaa Kauko-itään”. Hienokäytöksinen ja arvonsa tunteva herrasmies oli myös usein nähty vieras Kouvolan yöelämässä vakiopaikkoinaan mm. Hotelli Kouvola, Kymen Hovi ja loppuaikoina myös ravintola Puistokartano. Kerannosta on liikkeellä lukuisia huikeita tarinoita varsinkin Kouvolan lyseon ajoilta. Kerran T. Kalervo kuulemma komensi jo edesmenneen Hansi Karlssonin luokasta ulos tunnin häiritsemisen takia. Joku ilmoitti että Karlsson on sairaana. Aakkosissa seuraava ulos, komensi lehtori Keranto. Toisen tarinan mukaan T. Kalervo ajoi kylmänä talvipäivänä komealla amerikanraudallaan kolarin Kymen Lukon aukiolla. Huhu kertoi jälkeenpäin että hän olisi ollut jopa juopunut kolarin aikana. Asia jäi kuitenkin huhun asteelle sillä kun paikalle soitetut poliisit viipyivät pitkään edellisessä tehtävässään, niin kylmissään ollut T. Kalervo poikkesi vieressä olevaan Hotelli Kouvolaan ja nautti lämmikkeeksi pari konjakkia. Kun poliisit hänet sieltä sitten löysivät, niin herra Keranto vain totesi, että tulittehan te vihdoinkin asiaa selvittämään ja lupasi tarjota myös konstaapeleille kahvit. Nykyäänhän sekin jo katsottaisiin lahjonnaksi mutta silloin se kai oli vain kaiken kokeneen herrasmiehen viisautta ja kohteliaisuutta.

Mustiin pukeutuminen oli kai usein tapana kulttuuri-ihmisillä. Niin pukeutui myös toimittaja, yrittäjä, kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Kalle Raski. Kalle joko piti jostain ihmisestä tai sitten ei, samoin suhtauduttiin häneen. Välimuotoa ei ollut. Jo nuorisotalo Lärvän ajoilta tuttu "vihainen nuori mies", tuhansien ideoitten isä, kuitenkin usein kohtasi kiivasta vastustusta jo pelkästään kiistellyn persoonansa takia. Näin moni hyväkin idea vaipui unhon suohon. Kallehan muun muassa esitteli ideansa Kouvolaan rakennettavasta suuresta lumilinnasta vuosia ennen Kemin kaupungin vastaavaa projektia. Eduskuntavaaleissa Kalle haastoi sitten tiukkaan kisaan kansanedustaja Pekka Kuosmasen mutta hävisi kuitenkin selvästi. Kirjoittipa Kalle näytelmänkin, poliittisen satiirin, Kouvolan teatteriin. Tarina kertoi paikallisesta sorakeisarista ja esikuvana taisi olla juuri Pekka Kuosmanen. Muutamaa muutakin henkilöä me pojat arvostimme kulttuuripersoonina. Taidemaalari Irmeli Tarmo nautti kulttuuripersoonan statuksesta ihan omasta ansiostaan. Me siihen aikaan tosin tutustuimme hänen töihinsä lähinnä pienestä pakosta koulun kuvaamataiteen opetuksen kautta. Myös kirjaston vahtimestari, oopperalaulaja Alpo Tommola, kuului mielestämme Kouvolan kulttuurin eliittiin.

Näyttämötaiteen suurin persoona oli tietysti Kouvolan teatterin loistava näyttelijä, sittemmin Kansallisteatteriin siirtynyt Yrjö Parjanne. Yrjö oli niin tunnettu ja arvostettu herra, että hänelle me kollit sanoimme kadulla kohteliaasti hyvää päivää vaikka emme miestä henkilökohtaisesti tunteneetkaan. Teatterinjohtaja Mikko Nousiainen oli selvästi kulttuurihenkilö vaikkakin parhaiten me hänet tunsimme komean Mossen ratista. Myös muutama muu näyttämötaiteen henkilö sai selkeän kulttuurihenkilön aseman, Hannu Virolainen, Paavo Rusko, Sirkka Seittu ja Mirjami Manninen etunenässä. Heitähän me kohtasimme joskus jopa ravintoloissa.

Olihan niitä varmasti muitakin. Eräs elämäntaiteilija, erikoinen persoona ja pidetty mies kuitenkin helposti unohtuu. Ylä-Mannerin baarissa vietti usein aikaansa pitkä, hoikka ja meitä hieman vanhempi kaveri, jonka tukka oli aina enemmän tai vähemmän sekaisin. Outisen Eskohan se oli. Olemuksensa, käytöksensä ja boheemiutensa takia selvää kulttuuriainesta. Esko oli hieman arkielämästä sivuraiteelle ajautunut teräväkielinen, kriittinen ja maailmanasioista tarkasti perillä oleva kaveri. Hienon ironian ja hurtin huumorin omanneen Eskon tarinoita oli mukava kuunnella. Kyytiä saivat niin poliittiset päättäjät kuin me tavallisemmatkin tallaajat. Hauskoja nimiäkin kaveri keksi monille. Minäkin olin ”nahkapeitturi”, ilmeisesti vanhempieni nahka-alan yrityksen takia, muuta selitystä en edes uskalla arvailla.

Kulttuuri kuuluu kaikille, jokaiselle yksilölle se on kuitenkin erilainen kokemus. Kunnioitetaan sitä!

Jussi Untolahti

Kahden motoristin hieno yhteinen hetki

Aamulla 06.30 jo illalla ladattu kahvinkeitin päälle ja sitten nautinnollinen suihku. Lämpömittari näyttää jo +17 astetta. Kahvit ja iso sämpylä aamupalaksi sekä aamun uutisten läpikäynti kaikessa rauhassa. Sitten pihalle ja BMW pressun alta pois. Pölyt huuhdellaan pyörän päältä ja punaiset muovikatteet saavat pintaan uuden kiiltävän vahan. Takaisin yläkertaan, kypärän visiirin pesu ja vahaus ja sitten ajovarusteet päälle ja uudestaan ulos. Kello on jo liki yhdeksän ja ensimmäinen etappi on pituudeltaan saatanalliset 100 m kotipihasta Teboilin mittarin viereen. Tankkiin 14 litraa menovettä hintaan 1,6490 litralta. Hintansa arvoista silti. Sitten menoksi ja alkuponnistusten hiki alkaa kuivua jo kohta Valkealan kirkon jälkeen. Pian ohitetaan vauhdilla Vuohijärvi, Orilampi, Voikoski, Mäntyharju ja Hirvensalmi. Lämpöä jo runsaat +20 astetta kun eteen avautuu Joutsa. Takana reilun parin tunnin veto ja ansaittu jäätelö Joutsan torilla. Nokka kohti Jyväskylää ja sieltä vanhaa 4-tietä Jämsän suuntaan. Seuraavalla pysähdyspaikalla takalaukusta eväsleivät ja pullo vichyä ja vartin tauon jälkeen taas baanalle. Korpilahdella lyhyt tankkauspaussi kun mittarissa alkaa olla jo liki 240 kilometriä ja sitten pikku rykäys Kärkistensalmen sillan jälkeen olevan rantakahvilan pihaan. Kahvit ja korvapuusti nautitaan ulkoterassilla ja sitten varpaat järviveteen hetkeksi likoamaan. Siinä muistuu mieleen sillan paikalla aikoinaan ollut lossi ja varsinkin Jyväskylän Suurajojen aikaiset valtavat jonot. Runsas puolituntinen kuluu nopeasti, lämpöäkin jo +25 ja Keski-Suomen luonto panee parastaan. Ainoa mikä ihmetyttää on se, että nyt on jo neljäs pysähdys, eikä se ole vieläkään ilmestynyt esiin.

Matka jatkuu sitten pitkin ehkä Suomen hienointa moottoripyöräreittiä kohti Sysmää ja yli Pulkkilanharjun upeitten maisemien. Hiljaa lirutellen Vääksyn kanavan yli ja sitten nokka kohti Vierumäkeä ja Vuolenkoskea. Pikku väsymys iskee näinkin lähellä kotia ja niinpä Vuolenkoskella järven rannalla oleva kioski saa hieman jo uupuneen motoristin koukkaamaan pihaan ja piristävän kahvin ostoon. 

Silloin se täysin yllättäen taas ilmestyy. Jostain se siihen tulee kuin tyhjästä ja aloittaa tarinoinnin. Kehuu ensin pyörän ja kysyy kohteliaasti, mistä kaukaa motoristi on tullut. Kun olen tarinani kertonut, tämä jo hyvinkin ikääntynyt lippahattupäinen mies kertoo ajelleensa nuorena miehenä vuosia Jawa merkkisellä moottoripyörällä. Yhteys löytyy heti, sielunveljiähän tässä ollaan. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin ja tarina luistaa kuin itsestään. Kiirettä ei ole enää kummallakaan ja molemmat kertoilevat toisilleen elämänsä tähtihetkiä moottoripyörän selässä. Kahvimukikin on jo tyhjentynyt ja niinpä haen meille molemmille uudet mukilliset kuumaa juomaa. Kaveri nappaa pari palaa sokeria tiskiltä ja imee sitten kahvinsa niiden läpi ja tarina jatkuu. Kertoo sitten kuinka kylmää hommaa moottoripyöräily ennen oli ja hymyilee hyväntahtoisesti kun pyyhin hikeä otsaltani. Tunti siinä menee mutta sitten alkaa tie, koti ja sauna kutsua nuorempaa motoristia. Kiitän juttutuokiosta ja toivotan hyvää kesän jatkoa. Vastauksena saan ystävällisen hyvän matkan toivotuksen, aja varovasti huikkaa kaveri vielä perään. Isolle tielle päästyäni vilkaisen kioskille ja heilautan kättä hyvästiksi. Kaverin käsi nousee samalla sekunnilla, on seurannut lähtöäni tarkkaan kuin loppuhuipennusta odottaen. Näin on kahden eri-ikäisen motoristin hieno yhteinen hetki ja elämää täynnä ollut juttutuokio auttamatta ohi. Toivottavasti kaveri jatkoi taivaltaan yhtä hyvin mielin kuin minä.

Kotimatkalla mietin vanhenemista. Jaalan kohdalla alkoi naurattaa. Tiedättekö mitä hyvää huomasin siinä, että olen jo 60 vuotta täyttänyt. On alkanut tuo nuorena kuolemisen pelko hellittää.

Jussi Untolahti

Upseeri ja herrasmies

Ihmisen kuolema on usein aika yksinkertainen tapahtuma. Pari viikkoa sitten 86-vuotias isänikin vain nukahti istualleen kesken normaalin koti-illan. Läheisen poislähtö on aina mieltä kuohuttava tapahtuma mutta onneksi saimme veljeni Ollin kanssa viettää isäni kanssa hänen viimeisenä päivänään runsaat viisi tuntia ilman minkäänlaista kiirettä. Kolme tuntia viimeisen tapaamisemme jälkeen hän oli hieman yllättäen poissa.

Kun isän väsynyt sydän pysähtyi, niin äitini oli heti hankkinut apua ja soitti sitten minulle. Kun reilun kilometrin päästä ehdimme paikalle, hämmästyin toden teolla. Talon pihassa oli paloauto ja kaksi ambulanssia sekä paikalla oli myös Haanojan palvelukeskuksen henkilökuntaan kuuluva nainen. Kuusi henkilöä auttoi isääni ja elvytys oli täydessä käynnissä. Ilmeisesti tapa on niin, että elvytystä jatketaan noin 20 minuuttia ja sitten se lopetetaan. Erittäin asiallisesti käyttäytynyt miespuolinen ensihoitaja kysyi minulta, voimmeko lopettaa elvytyksen koska mitään elonmerkkejä ei enää näkynyt. Kun olin asiasta samaa mieltä, toiminta lopetettiin. Sama mieshenkilö kysyi, haluanko itse kertoa asiasta äidilleni ja paikalle myös ehtineelle veljeni Ollin perheelle. Hän lähti vielä tueksi kun asiasta sitten kerroin muille ja vastaili rauhallisesti ja asiantuntemuksella niihin vähiin kysymyksiin joita esitettiin tapauksen johdosta.

Seuraavaksi ensihoitajat soittivat paikalle poliisin joka aina kutsutaan toteamaan kotona tapahtunut kuolemantapaus. Poliisien saavuttua vastuu siirtyi heille ja paloauto ja ambulanssit poistuivat. Poliisit, nainen ja mies, hoitivat velvollisuutensa hienosti, sympaattisesti ja asiallisesti. He myös soittivat paikalle hautaustoimiston auton joka sitten kahden naisen voimin vei isäni huolellisesti peiteltynä Kuusankosken sairaalan ruumishuoneelle jatkotoimenpiteitä varten. Alle kaksi tuntia isäni kuoleman jälkeen hän oli jo matkalla Kuusankoskelle. Kuolema ja sitä seuraavat hetket siis tapahtuvat nopeasti mutta myös asiantuntevasti ja jopa hienostuneesti. Yhden ihmisen puuttuminen ja sen tuoma tyhjyys ei ollut vielä käsitettävissä.

Edellä mainittu tapahtuma sattui perjantai-iltana joten viikonlopun ajan oli hiukan aikaa miettiä tapahtunutta ja sopeutua tilanteeseen. Suurin huoli oli tietenkin äidin jaksaminen. Maanantaina aloitettiin sitten asioitten hoito ja hautajaisjärjestelyt. Onneksi isäni oli antanut selkeät ohjeet järjestelyistä ja minulla oli aikaa hoitaa asioita, sillä yhteydenottoja puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse ja itse käymällä kertyi reilun viikon aikana noin 50 kappaletta. Hautaustoimisto, sotainvalidien toimisto, Kela, kirkkoherranvirasto, verotoimisto, kukkakauppa, pitopalvelu noin alkajaisiksi. Sitten tulivat puhelinoperaattori, vakuutusyhtiöt, eri yhteisöt, tiettyjen tilausten peruuttaminen ja monta muuta kiireellistä asiaa. Tasan kaksi viikko menehtymisestä tapahtunut siunaus ja muistotilaisuus sujuivat muuten hienosti mutta helteen ja ilmeisesti myös surun uuvuttama äitini, 83 v., joutui samana aamuna sairaalaan tiputukseen ja joutui jäämään pois isän hautajaisista. Äiti onneksi toipui asiasta nopeasti ja pääsi sairaalasta samana iltana hieman yhdeksän jälkeen.

Ei se kuitenkaan vielä ohi ole. Tänään maanantaina isäni arkku viedään Karhulaan ja tuhkataan. Uurnan haen sitten aikanaan ja se lasketaan vanhalla hautausmaalla olevaan sukuhautaan. Isän maallinen vaellus on siten päättynyt mutta meidän muitten toiminta jatkuu. Perunkirjoitus, pankkitilien ja korttien muuttaminen äidin nimiin, isän jäämistön läpikäyminen, verotoimisto, vakuutusyhtiö taas kerran jne. Sitten äidille on hankittava uudet vakuutukset, palvelutalon hoitosopimukset, vuokrasopimukset, eläkejärjestelyt, lehtitilaukset, tv-luvat jne. Saattaa ilmetä muitakin asioita.

On näissä touhuissa jotain hyvääkin. Surun hetkelläkin on hoidettava käytännön asioita ja se pitää ajatukset paremmin kasassa. Suru tuntuu kiivaammin sitten iltojen hiljaisina hetkinä. Hiljalleen suru sitten muuttuu muisteloiksi ja elämä palaa omiin jokapäiväisiin uomiinsa.

Ei kuitenkaan koskaan unohdeta jo poistuneita läheisiä tai ystäviä.

Jussi Untolahti