Syksyllä 1973 lähdin ensimmäiselle itse maksetulle
ulkomaanmatkalle. Laurilan Anssin ja Nurmisen Lassen kanssa mentiin oikein
Mallorcalle Palman kaupunkiin legendaarisen Kalevi Keihäsen Seiväsmatkojen
matkalle hotelli Bosqueen. Viikon matka maksoi silloin 395 markkaa ja rahat oli
tienattu kesätöissä raksalla. Kaikki oli uutta ja outoa, hienoa ja eksoottista.
Olut halpaa ja mimmit kauniita, maisemat komeita ja illat lämpimiä. Elämä
hymyili pojille. Kai se ulkomaan huuma silloin päässä jotenkin tärähti ja
minuun iski suuri halu nähdä loputkin paikat Euroopassa. Armeija ja opiskelu tekivät ulkomaanmatkoihin
pienen tauon mutta kun sitten uudestaan pääsin vauhtiin, niin minua ei pidätellyt
mikään. Kesäisin autolla, moottoripyörällä ja kerran jopa matkailuautolla
tehdyt Euroopan retket olivat elämän kohokohtia. Kävin katsomassa Estorilin
F1-kisat, Assenin RR-ajot ja Munchenin Oktoberfestit. Kävin ajamassa Nürburgringin vanhan
legendaarisen Nordschleifen ja poikkesin Monzassa ja Monacossa. Välillä kävin
lähinnä painostuksen alla muutaman kerran myös rantalomilla. Hiekalla
talsiminen ja rannalla makailu eivät kuitenkaan olleet minun puuhiani ja
viimeiset 20 vuotta olenkin vältellyt uimarantoja parhaani mukaan. Minä uin
altaassa jos on pakko uida. Pari kertaa olen Amerikan raitillakin poikennut
mutta muuten olen suosinut Eurooppaa. Arabimaihin ja Aasian maille en ole
mennyt enkä mene. Kurjuuden ja köyhyyden näkeminen sekä ihmisten, lähinnä
naisten, alistaminen eivät ole mitään mukavaa nähtävää lomalla.
Sinne Keski-Eurooppaan on sitten menty monta kertaa Ruotsin
kautta, suoraan Itämeren yli Finnjetillä ja Finnlinesin rahtilaivoilla ja
useamman kerran myös Via Balticaa pitkin. Ihan kelpo reittejä kaikki. Aluksi
kaikki oli uutta ja outoa. Hienoja maisemia, suuria jokia, lumisia vuoria,
upeita vanhoja kaupunkeja, idyllisiä kyliä ja loputtomia hiekkarantoja. Isoja
metsiä vähemmän. Suurimman vaikutuksen tekivät Alpit, Dolomiitit,
Tatra-vuoristo, Reinin ja Moselin laaksot, Välimeren rannikko ja eritoten pohjois-Italian suuret
järvet. Niissä maisemissa sielu lepäsi ja niitä jaksoi katsella vaikka kuinka
kauan. Suuret kaupungit ja niiden hienot vanhat keskustat tulivat tutuiksi
vuosien myötä. Niitä taaperrettiin tuntikausia komeita taloja ja toreja, muuria
ja aukioita ihaillen. Tutkittiin museot, kirkot, rauniot ja onneksi myös
lukuisat katukuppilat. Tehtiin ajeluita maisemabusseilla, jokilaivoilla,
köysiradoilla, ratikoilla mutta ennen kaikkea käveltiin. Käveltiin niin
saatanasti.
Viime kesänä alkoi tuntua, että eiköhän ne ole nyt nähty. Eivät
ne siitä miksikään muutu. Vanha talo on vanha talo ja aukio niiden keskellä on
tori tai piazza. Museoissa on joka paikassa samat kamat ja jonkun täysin
tuntemattoman merihemmon solmimat solmut tai koukulla varustetut tekokädet
eivät enää jaksaneet kiinnostaa. Nähty on natsien kauhut, Auschwitz-Birkenau, Kotkanpesä,
Sudenpesä ja Dachau sekä KGB:n kidutustalot ja teloitushuoneet sekä muut
kommunismin käsittämättömät ihmeet. Karmeita paikkoja ja toisaalta hyvä, että
ne on säästetty jälkipolville muistutukseksi elämän järjettömyydestä.
Ei se kuitenkaan siihen vielä jäänyt. Tänä kesänä taas
lähdettiin ja kierrettiin Itämeri ympäri. Nähtiin Ruotsin Kalmar, Öölanti,
Ystad ja Tanskan Kööpenhamina. Käytiin Berliinissä, Puolan Wroclawissa ja Varsovassa.
Nähtiin Liettuan Kaunas ja tultiin sitten Tallinnan kautta kotiin. Oltiin pari
kolme yötä kussakin paikassa joten tasaisin välein raahattiin matkatavaroita
hotelliin ja hotellista ulos. Päivät taas koluttiin niitä nähtävyyksiä,
siltoja, vanhoja kaupunkeja, museoita, palatseja, patsaita, muistomerkkejä ja aukioita.
Kuljettiin usein metroilla, junilla ja busseilla mutta koska niitä on kätevintä
nähdä ja tavoittaa jalkaisin, niin ennen kaikkea käveltiin. Käveltiin niin
saatanasti.
Hieno retkihän se taas oli kuten aina ja koskaan en ole
huonolla matkalla ollutkaan. Hieno sää, upeita nähtävyyksiä ja varsinkin Satu
näki paljon uusia paikkoja. Minulla kuitenkin kypsyi päätös. Se oli viimeinen
kerta sillä 40 vuotta riittää. Paljon jäi näkemättä, mm. Etna, Gibraltar, Normandian rannikko, Islanti,
Skotlanti, Huippuvuoret, useita isoja kaupunkeja sekä monta muuta varmasti
upeaa paikkaa mutta silti minä muutan matkojeni kohteet ihan toisenlaisiksi. Lähden matkalle sinne
minne pääsee ilman laivoja ja lentokoneita, missä ei tarvitse jonottaa, ei ajella ruuhkissa, ei
väistellä ihmisiä kaduilla, ei hikoilla junissa ja metroissa eikä varsinkaan
kävellä niin saatanasti. Lähden kotimaahan ja Lappiin tai vaikkapa Norjan ja
Ruotsin pohjoisosiin. Lähden kalaan, valokuvaamaan, melomaan, katselemaan eläimiä,
nauttimaan hiljaisuudesta ja saatan jopa hiukan patikoida tai hiihtää. En
kuitenkaan niin saatanasti.
Näin jo unessa kauhukuvan itsestäni jossain pohjoisen
kalapaikassa. Kahluuhaalarit päällä koskessa huojui minun näköinen ukko itikkaverkko päässä
ja ongenkoukkuja niin korvassa kuin ahterissakin. Kädet heiluivat kuin
turkkilaisella tussun suolaajalla ja kaatumisen jälkeen haalarit olivat niin
täynnä vettä että naapurien apua tarvittiin ukon koskesta vetämiseen. Ainoa kala, joka tuli saaliiksi, oli kahluuhaalarien sisältä löytynyt kauhusta jäykistynyt
ahven jota piti tovi elvytellä ennen kuin se tokeni uudestaan uimaan. Ryynimakkaroita voilla
paistettuna syötiin kalan sijaan ja elämä hymyili silti.
Saapa nähdä kuinka ukon käy. Kerron siitä sitten ensi
kesänä.
Jussi Untolahti
