Hasasen Matin kanssa Kaprunin kesässä
Papinkujan kollin lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa urheiltiin paljon. Kesäisin yleisurheiltiin Männikössä joka on siinä nykyisen kirkon takana vieläkin jäljellä. Päälajeina olivat pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy ja seiväshyppy. Entisellä Kaikukujalla juostiin kilpaa sekä pelattiin pesäpalloa ja Kentällä nykyistä Hovioikeutta vastapäätä pelattiin jalkapalloa. Fillareilla ajettiin korttelia ympäri kilpaa ja crossia tai scamblesia, kuten meidän mummo sanoi, ajettiin Männikön tienpenkoilla, Kaikukujalla ja Koiviston sementtivalimon alueella. Jalkapallo vei monet meistä Susien juniorijoukkueisiin ja yleisurheilu taas Kouvolan Urheilijoitten treeneihin urheilukentälle. Koulussakin mieliaineeni oli urheilu kun taas voimistelu oli ihan kamalaa ja taidotkin rajoittuivat lähinnä velttoriipuntaan rekillä. Talvisin pelattiin katupelejä Papinkujalla ja Kaikukujalla, luisteltiin Tanttarin suolla sekä harrastettiin Kouvolan Luistelijoitten riveissä pikaluistelua ihan kilpailutasolla. Niin, ja hiihdettiin. Vapaaehtoisena se oli jopa ihan mukavaa. Lyhyemmät hiihtoreissut ulottuivat Marjoniemeen jossa nykyisen terveyskeskuksen paikalla oli ihan hyvä rinne johon rakennettiin hyppyreitä ja pujotteluratoja. Myös Marjoniemen kentän toisessa laidassa olleet Savon radan jyrkät rinteet olivat mieluisia paikkoja ja monien suksien surma. Pitemmät retket ulottuivat sitten Palomäelle, Töröstinmäelle ja Hinkkismäelle. Ne olivat silloisen mittapuun mukaan jo todella kaukana ja isoja mäkiä. Hinkkismäelle tehtiin omia hyppyrimäkiä ja niistä sitten muutaman metrin loikkia hypittiin. Töröstinmäki oli jo ihan toista. Siellä oli oikea hyppyrimäki jossa oli puusta tehty pirun korkea vauhtitorni. Naapurissa asuvilla Häyhän pojilla oli ihan aidot mäkisukset joten siitä Töröstistä muodostui meille kolleille myös eräänlainen miehuuskoe. Pakkohan se oli hypätä kun muutkin hyppäsivät. Minä hyppäsin kaksi hyppyä samalla kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Rohkea etunoja ja sitten turvalleen alamäkeen kun alastulo taisi unohtua. Palkeet olivat täysin tyhjät, henki ei kulkenut pitkään aikaan lainkaan. Nenä oli auki ja verta tuli kuin härän kurkusta. Pojat tunkivat lunta nenään ja takoivat selkään ja kyllähän siitä viimein elämä voitti. Voitte arvata, että moisen suorituksen jälkeen kotimatka Papinkujalle illan jo hämärtyessä oli pitkä.
Koulussa oli sitten vähän pakko harrastaa hiihtoa liikuntatunneilla ja se ei kyllä ollut oikein minun laji. Hiihtokilpailuissa olin aina joukon häntäpäässä ja kyllä se hiihto vielä yhteiskoulun aikaankin oli pelkkää piinaa ja hirveää välineitten raahausta. Lopunkin innostuksen hiihtoon tappoi Suomen armeijan huimat välineet ja ns. hiihtäminen. Intin hiihtokilpailuissakin taisin olla viiden viimeisen joukossa. Sen jälkeen laskettelurinteet veivät minut mutkamäen pariin ja liki 25 vuotta meni sitten rinteissä kotimaassa ja alpeilla käytiin kesähiihdon parissa myös kesäisin. Puskasuksiin en koskenut kertaakaan, eikä kyllä tehnyt mielikään. Tasan kymmenen vuotta sitten kaverini pyysi mukaan viikoksi Rukalle hiihtämään. Lähdin hieman vastahakoisesti mutta lainasin kuitenkin sukset ja muut vermeet veljeltäni Ollilta. Viikko siellä sitten hiihdettiin joka päivä ja ihan mukavalta se tuntui. Illalla olin aina niin väsynyt, että sauna, ruoka ja muutama paukku uuvuttivat miehen lopullisesti. Poissa oli siis lasketteluaikojen toiseksi tärkein osa eli after-ski sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin päivän laskettelujen jälkeen mentiin suoraan monobaariin oluelle ja sieltä sitten hotelliin, saunaan, syömään ja sitten vilkkaaseen yöelämään ja seuraava aamun todella ”virkeänä” rinteeseen. Nuorena sitä vielä jaksoi.
Kymmeneen vuoteen en ole siis hiihtänyt kertaakaan mutta sitten viime syksynä Satu alkoi puhua minua ympäri. Ryhdytään hiihtämään, oli monen lauantai-illan viinikeskustelujen teema. Lokakuussa varattiin mökki Rukalta hiihtoloman ajaksi joten päätös suksien hankinnasta oli tavallaan jo silloin tehty. Miestä siis vietiin kuin litran mittaa. Tammikuussa ostettiin sitten sukset välineineen. Ne ovat semmoiset voitelemattomat ja huoltovapaat sivakat. Paitsi, etteivät ole. Tietyin välein niitten pohjat pitää puhdistaa ja luistovoiteen käyttö antaa paremman luiston. Monoissa ei ole nauhoja vaan vetoketju ja sauvan sompa on aivan naurettavan näköinen ja pieni. Siteet ovat ihan olemattomat tikkuaskin kokoiset muoviset värkit ja koko suksi/sidepaketti ei paina oikein mitään. Ensimmäinen hiihtokerta oli katastrofi. Ne rimpulat eivät tuntuneet jaloissa lainkaan, helvetin huterat ja luisto poissa kokonaan. Heti alussa menin pari kertaa nurin ja sitten vedin pelkällä pahalla sisulla Käyrälammelle jossa luulin saavani juomista. Ei siellä mitään myyntiä ollut vaan olivat siirtäneet sen halvatun hiihtomajan Paaskoskelle. Lunta suuhun pari kourallista ja takaisin kotia kohti. Nestehukkahan siinä iski ja energiat loppuivat. Jotenkin sain kömmittyä ja hoiputtua Lehtomäen kioskille. Pari pulloa limua ja suklaalevy naamaan ja olo korjaantui hieman. Samalla aivot saivat positiivisen energiapulssin ja syntyi kuningasajatus, Lehtohoviin oluelle, vähän niin kuin after-skihin. Satu lupasi hakea minut autolla sieltä ja kävelin paikalle. Puhti loppui taas joten paikallisesta kaupasta lisää limua ja suklaata. Tila oli vakava koska oluen juonti unohtui kokonaan. Kun kotiin päästiin, niin vatsa oli sitten tietysti sekaisin limusta ja suklaasta eli rengaslihaksen löystymiseen päättyi sekin hiihtonautinto. Päätin pyhästi, että se oli viimeinen hiihtokerta eläissäni.
Ei se Papinkujan kollin sisu kuitenkaan antanut niin helposti periksi. Seuraavana päivänä painuin ladulle uudestaan hyvin energiaa ja nestettä tankanneena. Homma sujui jo jotenkuten ja suksetkin alkoivat luistaa paremmin. Rankkaa se oli mutta Paaskoskella kävin. Nyt on takana liki 150 km hiihtoa ja huomenna aamun hämärissä lähdetään sitten ajamaan sinne Rukalle. Tavaraa on niin pirusti lähinnä sitä hiihtoa varten. Hiihtopipoja, parit hanskat, villapohjasukkia, tiukkoja kerrastoja jotka ovat minun päällä aivan naurettavan näköisiä, fleecejä, hengittävä hiihtoasu (ei semmoinen tiukka), luistovoiteet (suksiin), energiapatukoita, rusinapaketteja, juomapulloja, aurinkolaseja ja tietysti sukset, monot ja sauvat. Ne kun vetää kaikki päälleen ja kamerarepun vielä selkään niin jotenkin uskon, että meno on arvokkaan verkkaista. Ei se kuitenkaan ihan näin totista touhua koko ajan ole. Minähän en puskahiihtoakaan harrasta ilman After-skitä joten olen varannut mukaan olutta, valkoviiniä ja taidanpa vielä tänään hakea Alkosta pullon whiskyä. Jos ruumista kidutetaan, niin pitää sitä palkitakin ja huolehtia myös sen henkisen puolen hyvinvoinnista.
Pappi saarnasi aikoinaan Elimäen seurakunnan rippileirillä rannan tuntumassa istuville nuorille kärsimyksen ja nautintojen porteista. Juuri samalla hetkellä aivan papin selän takana kaverini Erkki souti ja minä lojuin veneen perässä olutpullo kädessä. Meihin selin ollut pappi ei huomannut mitään mutta meinasi liperikaulan saarna loppua siihen, kun eräs leirin valvoja huomautti äänekkäästi, että tuolla menee nyt niitä nautintojen porttilaisia.
Niille porteille tähtään nytkin!
Jussi Untolahti
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti