Uncle Ben ja Ylä-Manner

                                               

Nuorena poikana Papinkujan kollin elinpiirin muodosti tiivis Bermudan kolmio, koti, koulu ja Mannerin baari. Eikä mikä tahansa Mannerin baari vaan se todellinen legenda, Ylä-Manski, sen lippa eli terassi ja lipan alus jossa oli myös kuuluisa Mannerin Yöpala jota leikkisästi Jätepalaksi kutsuimme. Molempien ovella järjestystä valvoi toinen legenda, portieeri Jorma Hirvonen. Mukavaa henkilökuntaa oli talossa muitakin, mm. rouva Hämäläinen, neiti Virsu ja vahtimestari-talonmies Paavo joka usein oli myös portieerina. Jopa Juho Manner Oy:n toimitusjohtaja Seppo Jokitulpon valvova silmä seurasi joskus viikonloppuisin nuorten sosiaalista elämää Manskissa.

Joskus varmaan kuudentoista ikäisinä siellä Ylä-Manskissa alettiin kokoontua. Aluksi iltaisin parina iltana viikossa mutta vähitellen tahti kiihtyi ja pian siellä oltiin joka ilta. Se oli sen ajan kännykkä, tekstiviesti ja Facebook. Jos viikon olit poissa, niin olit porukan elämästä täysin ulkona. Niin ne ovat nulkit nykyäänkin jos jostain syystä joutuvat eroon puhelimesta ja tietokoneesta. Siellä kävivät kaikki sen aikaiselle elämälle tärkeät ihmiset mukaan lukien tietysti kylän upeimmat mimmit. Siellä sovittiin tapaamiset, viikonlopun vietot, urheilut, orastavat suhteet ym. elämän suuret asiat. Jos johonkin oltiin porukalla lähdössä niin kokoontumispaikkana oli aina Ylä-Manski tai Lipan alus. Puheenaiheet nuorilla miehillä olivat tavanomaiset, lähinnä naiset, autot ja urheilu. Urheilusta oli kokemusta ja siitä jotain tiedettiinkin, muut aiheet olivat lähinnä arvailujen varassa. Kiihkeitten toki. Monenlaista firmaa suunniteltiin nopean rikastumisen toivossa, huumorimielessä pääosin. Oman lehden perustamistakin mietittiin, nimeksi olisi tullut Tyhjä. Olisimme siis olleet tyhjäntoimittajia eli toimenkuva ei olisi muuttunut mitenkään. Dementiayhdistykselle suunnattua lehteäkin mietittiin koska siinähän olisi riittänyt yhden numeron tekeminen. Suunnitelman mukaan sen voisi sitten myydä uutena päivästä toiseen.

Ikää karttui kiduttavan hitaasti koska ainoa selkeä tavoite oli saada ajokortti ja sen myötä päästä auton rattiin ja toisaalta myös kuppiloihin. Vaadittava ikä tuli täyteen juuri sopivasti sillä kohuttu keskioluen vapauttaminen muutti Ylä-Manskin mutta niin se muutti nuorten miesten elämänkin.  Nyt sitä lähdettiin rehvakkaasti Ylä-Manskiin ottamaan oluet taikka vähän pohjaa ennen Red Cariin menoa. Jotkut nappailivat vessassa myös omasta pullosta ja rohkeimmat jopa pöydissä limun sekaan vahvempaa sekoittaen. Paljon hauskoja kommelluksia sattui, milloin joku juopui liikaa tai sitten muut tekivät pikku kepposiaan. Jäätelön alle saattoi ilmaantua anjovis ja henkilökuntakin oli huumorintajuista. Kaverini osti jäätelöannoksen ja myyjä kysyi tuleeko kastiketta. Huumorimiehenä sanoi myyjälle että laita vaikka makkarakastikkeella. Näin koristeltu annos myös pöytään tuotiin. Pojat istuttivat kerran alkukesästä kaikkiin ulkoterassin kukkalaatikoihin perunoita. Juhannuksena varret rehottivat jo pitkinä. Sadonkorjuuta en nähnyt. Eräs hyvä ystäväni voitti vedonlyönnin siitä kuinka monta olutta pystyy juomaan 15 minuutissa. Raju suoritus vei puhekyvyn lähes täysin. Ainoa lause minkä hän sai sanottua oli riisimainoksen slogan ”Uncle Ben’s ei puuroudu”. Hoki sitä sitten kerta toisensa jälkeen. Yläraajojen toimintakyky ja vietit olivat kuitenkin säilyneet ja varsin muodokas tarjoilija, neiti Virsu, sai vikkelästi väistellä kaverini kärpännopeita käsiä.

Viikonloppuisin alkuilta oltiin siis aina Ylä-Manskissa. Sitten mentiin Red Cariin ja myöhemmin Kannukseen, Sip-Pubiin, Green Appleen, Kummitätiin jne. Kun ne yöllä sulkivat ovensa, lähes kaikki palasivat Manskin lipan alle ja osa jopa Jätepalan herkkuja nauttimaan. Paikalla oli useimmiten satoja nuoria ja sitten alkoi kiivas ns. hatun jako. Nyt oli selkeä etu niillä jotka olivat autolla liikkeellä. Hurjista toiveista ja huhuista huolimatta pääosin jäätiin ilman.

Olihan siellä Ylä-Manskissa noina aikoina monenlaista notkujaa. Muutamia on jäänyt ikuisesti mieleen, heistä jo useampikin joukostamme poistuneita. Joensuun Elli, Keksijä Kunto, Hemuli, Härski, Äänetön voittaja, Halvdykare, Iskijä Mohair Sam, Älykkö Esko, Simo, Kansanedustaja Kauko Kutvonen, Insinööri ja veljensä Pitkä, Pinocchio, Egghawk, Jappe Jäyhä, Ahkera, Asseri, Öykäle, Näde, Suija, Kuohapää, Mölö ja Mönö sekä moni, moni muu.

Silloinen kaveripiiri muodostuikin hyvin erilaisista ihmisistä. Oli koululaisia, opiskelijoita, jo ammattiinsa valmistuneita, töissä käyviä, yrittäjiä ja jne. Myös ikähaitari oli melko suuri. Osa kavereista lähti Kouvolasta opiskelujen ja töitten takia pois. Osa palasi myöhemmin takaisin. Osa suhteista katkesi, osa on yhä voimissaan. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Kun vanhat kaverit kohtaavat niin aina, siis aina, tulee puheeksi Ylä-Manski ja sen aikainen elämä. Ylä-Manskin sulkemisesta on kulunut aikaa jo runsaat 35 vuotta ja pian sen jälkeen siirryttiin Stockmannin yläkertaan Go Inniin. Ihan kiva paikkahan sekin oli, mutta läheskään samaan siitä ei ollut. Ylä-Manski elää aina muistoissamme.

Legendat eivät kuole koskaan.

Jussi Untolahti