lauantai 6. heinäkuuta 2013

Käveltiin niin saatanasti



Syksyllä 1973 lähdin ensimmäiselle itse maksetulle ulkomaanmatkalle. Laurilan Anssin ja Nurmisen Lassen kanssa mentiin oikein Mallorcalle Palman kaupunkiin legendaarisen Kalevi Keihäsen Seiväsmatkojen matkalle hotelli Bosqueen. Viikon matka maksoi silloin 395 markkaa ja rahat oli tienattu kesätöissä raksalla. Kaikki oli uutta ja outoa, hienoa ja eksoottista. Olut halpaa ja mimmit kauniita, maisemat komeita ja illat lämpimiä. Elämä hymyili pojille. Kai se ulkomaan huuma silloin päässä jotenkin tärähti ja minuun iski suuri halu nähdä loputkin paikat Euroopassa. Armeija ja opiskelu tekivät ulkomaanmatkoihin pienen tauon mutta kun sitten uudestaan pääsin vauhtiin, niin minua ei pidätellyt mikään. Kesäisin autolla, moottoripyörällä ja kerran jopa matkailuautolla tehdyt Euroopan retket olivat elämän kohokohtia. Kävin katsomassa Estorilin F1-kisat, Assenin RR-ajot ja Munchenin Oktoberfestit.  Kävin ajamassa Nürburgringin vanhan legendaarisen Nordschleifen ja poikkesin Monzassa ja Monacossa. Välillä kävin lähinnä painostuksen alla muutaman kerran myös rantalomilla. Hiekalla talsiminen ja rannalla makailu eivät kuitenkaan olleet minun puuhiani ja viimeiset 20 vuotta olenkin vältellyt uimarantoja parhaani mukaan. Minä uin altaassa jos on pakko uida. Pari kertaa olen Amerikan raitillakin poikennut mutta muuten olen suosinut Eurooppaa. Arabimaihin ja Aasian maille en ole mennyt enkä mene. Kurjuuden ja köyhyyden näkeminen sekä ihmisten, lähinnä naisten, alistaminen eivät ole mitään mukavaa nähtävää lomalla.

Sinne Keski-Eurooppaan on sitten menty monta kertaa Ruotsin kautta, suoraan Itämeren yli Finnjetillä ja Finnlinesin rahtilaivoilla ja useamman kerran myös Via Balticaa pitkin. Ihan kelpo reittejä kaikki. Aluksi kaikki oli uutta ja outoa. Hienoja maisemia, suuria jokia, lumisia vuoria, upeita vanhoja kaupunkeja, idyllisiä kyliä ja loputtomia hiekkarantoja. Isoja metsiä vähemmän. Suurimman vaikutuksen tekivät Alpit, Dolomiitit, Tatra-vuoristo, Reinin ja Moselin laaksot, Välimeren rannikko ja eritoten pohjois-Italian suuret järvet. Niissä maisemissa sielu lepäsi ja niitä jaksoi katsella vaikka kuinka kauan. Suuret kaupungit ja niiden hienot vanhat keskustat tulivat tutuiksi vuosien myötä. Niitä taaperrettiin tuntikausia komeita taloja ja toreja, muuria ja aukioita ihaillen. Tutkittiin museot, kirkot, rauniot ja onneksi myös lukuisat katukuppilat. Tehtiin ajeluita maisemabusseilla, jokilaivoilla, köysiradoilla, ratikoilla mutta ennen kaikkea käveltiin. Käveltiin niin saatanasti.

Viime kesänä alkoi tuntua, että eiköhän ne ole nyt nähty. Eivät ne siitä miksikään muutu. Vanha talo on vanha talo ja aukio niiden keskellä on tori tai piazza. Museoissa on joka paikassa samat kamat ja jonkun täysin tuntemattoman merihemmon solmimat solmut tai koukulla varustetut tekokädet eivät enää jaksaneet kiinnostaa. Nähty on natsien kauhut, Auschwitz-Birkenau, Kotkanpesä, Sudenpesä ja Dachau sekä KGB:n kidutustalot ja teloitushuoneet sekä muut kommunismin käsittämättömät ihmeet. Karmeita paikkoja ja toisaalta hyvä, että ne on säästetty jälkipolville muistutukseksi elämän järjettömyydestä.

Ei se kuitenkaan siihen vielä jäänyt. Tänä kesänä taas lähdettiin ja kierrettiin Itämeri ympäri. Nähtiin Ruotsin Kalmar, Öölanti, Ystad ja Tanskan Kööpenhamina. Käytiin Berliinissä, Puolan Wroclawissa ja Varsovassa. Nähtiin Liettuan Kaunas ja tultiin sitten Tallinnan kautta kotiin. Oltiin pari kolme yötä kussakin paikassa joten tasaisin välein raahattiin matkatavaroita hotelliin ja hotellista ulos. Päivät taas koluttiin niitä nähtävyyksiä, siltoja, vanhoja kaupunkeja, museoita, palatseja, patsaita, muistomerkkejä ja aukioita. Kuljettiin usein metroilla, junilla ja busseilla mutta koska niitä on kätevintä nähdä ja tavoittaa jalkaisin, niin ennen kaikkea käveltiin. Käveltiin niin saatanasti.

Hieno retkihän se taas oli kuten aina ja koskaan en ole huonolla matkalla ollutkaan. Hieno sää, upeita nähtävyyksiä ja varsinkin Satu näki paljon uusia paikkoja. Minulla kuitenkin kypsyi päätös. Se oli viimeinen kerta sillä 40 vuotta riittää. Paljon jäi näkemättä, mm. Etna, Gibraltar, Normandian rannikko, Islanti, Skotlanti, Huippuvuoret, useita isoja kaupunkeja sekä monta muuta varmasti upeaa paikkaa mutta silti minä muutan matkojeni kohteet ihan toisenlaisiksi. Lähden matkalle sinne minne pääsee ilman laivoja ja lentokoneita, missä ei tarvitse jonottaa, ei ajella ruuhkissa, ei väistellä ihmisiä kaduilla, ei hikoilla junissa ja metroissa eikä varsinkaan kävellä niin saatanasti. Lähden kotimaahan ja Lappiin tai vaikkapa Norjan ja Ruotsin pohjoisosiin. Lähden kalaan, valokuvaamaan, melomaan, katselemaan eläimiä, nauttimaan hiljaisuudesta ja saatan jopa hiukan patikoida tai hiihtää. En kuitenkaan niin saatanasti.

Näin jo unessa kauhukuvan itsestäni jossain pohjoisen kalapaikassa. Kahluuhaalarit päällä koskessa huojui minun näköinen ukko itikkaverkko päässä ja ongenkoukkuja niin korvassa kuin ahterissakin. Kädet heiluivat kuin turkkilaisella tussun suolaajalla ja kaatumisen jälkeen haalarit olivat niin täynnä vettä että naapurien apua tarvittiin ukon koskesta vetämiseen. Ainoa kala, joka tuli saaliiksi, oli kahluuhaalarien sisältä löytynyt kauhusta jäykistynyt ahven jota piti tovi elvytellä ennen kuin se tokeni uudestaan uimaan. Ryynimakkaroita voilla paistettuna syötiin kalan sijaan ja elämä hymyili silti.

Saapa nähdä kuinka ukon käy. Kerron siitä sitten ensi kesänä.

Jussi Untolahti