perjantai 24. helmikuuta 2012

Kohti nautintojen porttia


                                       Hasasen Matin kanssa Kaprunin kesässä

Papinkujan kollin lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa urheiltiin paljon. Kesäisin yleisurheiltiin Männikössä joka on siinä nykyisen kirkon takana vieläkin jäljellä. Päälajeina olivat pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy ja seiväshyppy. Entisellä Kaikukujalla juostiin kilpaa sekä pelattiin pesäpalloa ja Kentällä nykyistä Hovioikeutta vastapäätä pelattiin jalkapalloa. Fillareilla ajettiin korttelia ympäri kilpaa ja crossia tai scamblesia, kuten meidän mummo sanoi, ajettiin Männikön tienpenkoilla, Kaikukujalla ja Koiviston sementtivalimon alueella. Jalkapallo vei monet meistä Susien juniorijoukkueisiin ja yleisurheilu taas Kouvolan Urheilijoitten treeneihin urheilukentälle. Koulussakin mieliaineeni oli urheilu kun taas voimistelu oli ihan kamalaa ja taidotkin rajoittuivat lähinnä velttoriipuntaan rekillä. Talvisin pelattiin katupelejä Papinkujalla ja Kaikukujalla, luisteltiin Tanttarin suolla sekä harrastettiin Kouvolan Luistelijoitten riveissä pikaluistelua ihan kilpailutasolla. Niin, ja hiihdettiin. Vapaaehtoisena se oli jopa ihan mukavaa. Lyhyemmät hiihtoreissut ulottuivat Marjoniemeen jossa nykyisen terveyskeskuksen paikalla oli ihan hyvä rinne johon rakennettiin hyppyreitä ja pujotteluratoja. Myös Marjoniemen kentän toisessa laidassa olleet Savon radan jyrkät rinteet olivat mieluisia paikkoja ja monien suksien surma. Pitemmät retket ulottuivat sitten Palomäelle, Töröstinmäelle ja Hinkkismäelle. Ne olivat silloisen mittapuun mukaan jo todella kaukana ja isoja mäkiä. Hinkkismäelle tehtiin omia hyppyrimäkiä ja niistä sitten muutaman metrin loikkia hypittiin. Töröstinmäki oli jo ihan toista. Siellä oli oikea hyppyrimäki jossa oli puusta tehty pirun korkea vauhtitorni. Naapurissa asuvilla Häyhän pojilla oli ihan aidot mäkisukset joten siitä Töröstistä muodostui meille kolleille myös eräänlainen miehuuskoe. Pakkohan se oli hypätä kun muutkin hyppäsivät. Minä hyppäsin kaksi hyppyä samalla kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Rohkea etunoja ja sitten turvalleen alamäkeen kun alastulo taisi unohtua. Palkeet olivat täysin tyhjät, henki ei kulkenut pitkään aikaan lainkaan. Nenä oli auki ja verta tuli kuin härän kurkusta. Pojat tunkivat lunta nenään ja takoivat selkään ja kyllähän siitä viimein elämä voitti. Voitte arvata, että moisen suorituksen jälkeen kotimatka Papinkujalle illan jo hämärtyessä oli pitkä.

Koulussa oli sitten vähän pakko harrastaa hiihtoa liikuntatunneilla ja se ei kyllä ollut oikein minun laji. Hiihtokilpailuissa olin aina joukon häntäpäässä ja kyllä se hiihto vielä yhteiskoulun aikaankin oli pelkkää piinaa ja hirveää välineitten raahausta. Lopunkin innostuksen hiihtoon tappoi Suomen armeijan huimat välineet ja ns. hiihtäminen. Intin hiihtokilpailuissakin taisin olla viiden viimeisen joukossa. Sen jälkeen laskettelurinteet veivät minut mutkamäen pariin ja liki 25 vuotta meni sitten rinteissä kotimaassa ja alpeilla käytiin kesähiihdon parissa myös kesäisin. Puskasuksiin en koskenut kertaakaan, eikä kyllä tehnyt mielikään. Tasan kymmenen vuotta sitten kaverini pyysi mukaan viikoksi Rukalle hiihtämään. Lähdin hieman vastahakoisesti mutta lainasin kuitenkin sukset ja muut vermeet veljeltäni Ollilta. Viikko siellä sitten hiihdettiin joka päivä ja ihan mukavalta se tuntui. Illalla olin aina niin väsynyt, että sauna, ruoka ja muutama paukku uuvuttivat miehen lopullisesti. Poissa oli siis lasketteluaikojen toiseksi tärkein osa eli after-ski sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin päivän laskettelujen jälkeen mentiin suoraan monobaariin oluelle ja sieltä sitten hotelliin, saunaan, syömään ja sitten vilkkaaseen yöelämään ja seuraava aamun todella ”virkeänä” rinteeseen. Nuorena sitä vielä jaksoi.

Kymmeneen vuoteen en ole siis hiihtänyt kertaakaan mutta sitten viime syksynä Satu alkoi puhua minua ympäri. Ryhdytään hiihtämään, oli monen lauantai-illan viinikeskustelujen teema. Lokakuussa varattiin mökki Rukalta hiihtoloman ajaksi joten päätös suksien hankinnasta oli tavallaan jo silloin tehty. Miestä siis vietiin kuin litran mittaa. Tammikuussa ostettiin sitten sukset välineineen. Ne ovat semmoiset voitelemattomat ja huoltovapaat sivakat. Paitsi, etteivät ole. Tietyin välein niitten pohjat pitää puhdistaa ja luistovoiteen käyttö antaa paremman luiston. Monoissa ei ole nauhoja vaan vetoketju ja sauvan sompa on aivan naurettavan näköinen ja pieni. Siteet ovat ihan olemattomat tikkuaskin kokoiset muoviset värkit ja koko suksi/sidepaketti ei paina oikein mitään. Ensimmäinen hiihtokerta oli katastrofi. Ne rimpulat eivät tuntuneet jaloissa lainkaan, helvetin huterat ja luisto poissa kokonaan. Heti alussa menin pari kertaa nurin ja sitten vedin pelkällä pahalla sisulla Käyrälammelle jossa luulin saavani juomista. Ei siellä mitään myyntiä ollut vaan olivat siirtäneet sen halvatun hiihtomajan Paaskoskelle. Lunta suuhun pari kourallista ja takaisin kotia kohti. Nestehukkahan siinä iski ja energiat loppuivat. Jotenkin sain kömmittyä ja hoiputtua Lehtomäen kioskille. Pari pulloa limua ja suklaalevy naamaan ja olo korjaantui hieman. Samalla aivot saivat positiivisen energiapulssin ja syntyi kuningasajatus, Lehtohoviin oluelle, vähän niin kuin after-skihin. Satu lupasi hakea minut autolla sieltä ja kävelin paikalle. Puhti loppui taas joten paikallisesta kaupasta lisää limua ja suklaata. Tila oli vakava koska oluen juonti unohtui kokonaan. Kun kotiin päästiin, niin vatsa oli sitten tietysti sekaisin limusta ja suklaasta eli rengaslihaksen löystymiseen päättyi sekin hiihtonautinto. Päätin pyhästi, että se oli viimeinen hiihtokerta eläissäni.

Ei se Papinkujan kollin sisu kuitenkaan antanut niin helposti periksi. Seuraavana päivänä painuin ladulle uudestaan hyvin energiaa ja nestettä tankanneena. Homma sujui jo jotenkuten ja suksetkin alkoivat luistaa paremmin. Rankkaa se oli mutta Paaskoskella kävin. Nyt on takana liki 150 km hiihtoa ja huomenna aamun hämärissä lähdetään sitten ajamaan sinne Rukalle. Tavaraa on niin pirusti lähinnä sitä hiihtoa varten. Hiihtopipoja, parit hanskat, villapohjasukkia, tiukkoja kerrastoja jotka ovat minun päällä aivan naurettavan näköisiä, fleecejä, hengittävä hiihtoasu (ei semmoinen tiukka), luistovoiteet (suksiin), energiapatukoita, rusinapaketteja, juomapulloja, aurinkolaseja ja tietysti sukset, monot ja sauvat. Ne kun vetää kaikki päälleen ja kamerarepun vielä selkään niin jotenkin uskon, että meno on arvokkaan verkkaista. Ei se kuitenkaan ihan näin totista touhua koko ajan ole. Minähän en puskahiihtoakaan harrasta ilman After-skitä joten olen varannut mukaan olutta, valkoviiniä ja taidanpa vielä tänään hakea Alkosta pullon whiskyä. Jos ruumista kidutetaan, niin pitää sitä palkitakin ja huolehtia myös sen henkisen puolen hyvinvoinnista.

Pappi saarnasi aikoinaan Elimäen seurakunnan rippileirillä rannan tuntumassa istuville nuorille kärsimyksen ja nautintojen porteista. Juuri samalla hetkellä aivan papin selän takana kaverini Erkki souti ja minä lojuin veneen perässä olutpullo kädessä. Meihin selin ollut pappi ei huomannut mitään mutta meinasi liperikaulan saarna loppua siihen, kun eräs leirin valvoja huomautti äänekkäästi, että tuolla menee nyt niitä nautintojen porttilaisia.

Niille porteille tähtään nytkin!

Jussi Untolahti


sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu



Papinkujan kollin lapsuudesta -50 luvulta muistuu mieleen hauska tarina. Vaarini oli ostanut uuden auton kouvolalaisesta autoliikkeestä sen hyvin tunnetulta ja ns. sutkilta autokauppiaalta joka vielä oli vaarini hyvä tuttu. Pari viikkoa auton toimituksen jälkeen posti toi laskun kyseiseltä autoliikkeeltä ja siinä vaadittiin veloitusta uuden auton mukana tulleesta vararenkaasta. Vaari tietysti lähti tuohtuneena kyseistä autokauppiasta ripittämään. Tämä oli muka vilpittömästi pahoillaan ja pisti koko jutun osaamattoman sihteerin touhuksi. Myöhemmin vaari kertoi, että samasta autoliikkeestä oli tullut myös muille varsin outoja laskuja joita jotkut jopa olivat maksaneet. Taisi siis sittenkin autokauppias rahastaa vain lisää asiakkailtaan vaikka sihteerin syyksi mokoman outouden laittoikin.

Tavallaan samanlaista se autokauppa on nykyäänkin. Rehellistä tosin. Meille ostettiin tässä vähän aikaa sitten ihan uusi auto. Listahinta oli se mikä oli lehdissäkin komeasti esillä mutta ei sillä rahalla vielä mitään autoa saanut. Automyyjä alkoi latoa hinnan päälle lisäkuluja tyytyväisenä myhäillen, tosin selvitti kyllä ne meillekin ihan kiitettävästi. Toimituskulut 600 €, metalliväri 433 €, talvirenkaat 699 € moottorilämmitin 340 €, roiskelevyt 125 € ja lämmittimen sisähaaroitus 175 €. Loput autossa olleet osat kuuluivat kuulemma hintaan. Periaatteessa perusauton hintaan tuli siis lisää peräti 2372 €. Tietyt lisämaksut ymmärrän kyllä ihan hyvin mutta esim. nuo roiskelevyt eli eräänlaiset melko heppoiset muoviset ”roiskeläpät” olivat auton mukana irrallaan ja ne sitten kiinnitettiin luovutuksen yhteydessä ja tietysti laskutettiin. Samoin tätä toimitusmaksua en käsitä lainkaan. Kuvitelkaapa, että menette ostamaan vaikkapa isoa ja komeaa kattilaa. Hinta 80 €, toimituskulut 3 € ja kattilassa irrallaan olevat kahvat 2 €. Lisävarusteena oleva kansi maksaisi sitten vaikka 8 €. Tuntuisi aika erikoiselta kaupanteolta mutta autokaupassa se on ihan normaali ja jopa asiakkaitten hyväksymä kauppatapa. Kun uutta autoa sitten haettiin autokaupasta, niin palvelu oli suorastaan loistavaa. Ensin juotiin kakkukahvit, sitten koko auto ja kaikki sen toiminnot, namikat ja nippelit käytiin tarkasti läpi varmaan yli puoli tuntia kestäneen perehdyttämisen aikana. Moottoritilakin avattiin ja se oli nykyisen käytännön mukaan perehdyttämisen lyhyin osuus. Tuosta katsotaan öljyt ja tuonne lisätään lasinpesunesteet, muualle ei kannata koskea totesi automyyjä. Lähtiäisiksi ojennettiin vielä tyytyväisille uuden auton omistajille paketti jossa oli pullo kuohujuomaa ja pari lasia. Uudet omistajat lähtivät tyytyväisenä ajelemaan uudella autolla kotiin. Se uuden auton tuoksu on muuten hieno vaikkei se nyt tuo ”Rols Rois” ollutkaan.

Jossain vaiheessa varsinkin isompien hyödykkeiden kaupankäyntiin liittyivät olennaisesti kylkiäiset. Sohvan tai sängyn ostaja sai kinkun kaupanpäälle ja peräkärryn mukana sai lumilapion tai kuokan. Sitten nämä kylkiäiset jostain syystä kiellettiin ja taas myöhemmin sallittiin, tosin jonkinlainen käyttöyhteys kai piti olla tuotteiden kesken. Kattilan mukana siis sallittiin vispilä mutta pesukoneen kylkiäiseksi ei saanut antaa esim. veitsisarjaa mutta pesuainetta kyllä. Nykyään taitaa tuo kylkiäisten antaminen olla vieläkin vapaampaa, tosin aika vähän sitä kai enää ilmaisena esiintyy. Maksullisia kylkiäisiä kyllä tarjotaan kuten autokaupassakin. Puhelin, tietokone ja nettiyhteyksien kaupasta ei tahdo nimittäin saada nykyään mitään tolkkua. Meille tarjotaan 1 -200 megaa tietokoneitten nopeutena ja monenlaista bittiä joiden ominaisuuksista myyjätkään eivät tahdo olla selvillä. On maksullisia filmi- ja viihdepaketteja kymmenine kanavineen, mokkuloita jotka toimivat jos sattuu käyttämään niitä sopivassa paikassa ja puhelimia satoine toimintoineen. Koskahan ne muuten unohtavat niistä sen puhelin ominaisuuden?

Hullujahan me ihmiset olemme. Meilläkin on kahden hengen taloudessa 3 tietokonetta, kaksi tulostinta ja 3 puhelinta älyllä ja ilman. Siis puhelimen älyä tarkoitan. Lisää piti kuitenkin perjantaina taas saada mutta nyt ällistys oli lopputuloksen suhteen suuri. Ostettiin pari vuotta sitten matkoja varten semmoinen pieni tietokone jota on näppärä raahata mukana ja käyttää siellä mistä saa esim. hotellin yhteyden tai löytää langattoman verkon. Nyt siihen mentiin sitten kysymään kouvolalaisesta alan firmasta mokkulaa tulevaa pohjoisen reissua varten. Kotona on tietokoneelle Kympin 10–megan valokuituyhteys joka maksaa runsaat 30 € kuukaudessa. Sen lisäksi haluttiin sitten mokkula ja oltiin jo asennoiduttu siitä maksamaan lisääkin jonkun verran. Ystävällinen myyjä kertoi, että hyvinhän se onnistuu. Tarjosi tietysti ensin filmipakettia, tehokkaampaa ja kalliimpaa 100-megan yhteyttä ja uutta modeemia jonka hinta oli vajaat 100 € mutta kun näki, että niihin emme syttyneet, niin tarjosi sitten jotain Duo-pakettia. Siihen kuului meidän nykyinen kotiyhteys ja sitten se uusi mokkula. Sopimuksen joutui tekemään 24 kuukauden pituiseksi mutta se ei meistä ollut mikään ongelma. Suurin ällistys oli kuitenkin hinta. Nykyisen runsaan 30 € hinta aleni yllättäen 27 euroon eli hinta halpeni mutta tavaraa saatiin lisää. Nyt on kotona mokkula ja se jopa toimii ainakin Kouvolassa. Viikon päästä se sitten testataan pohjoisen jängillä. Yhteyskarttojen mukaan sen pitäisi toimia sielläkin mutta kohtahan se nähdään, onko kaikki kuten mainoksen mukaan luvataan.

Saapa nähdä, onko seuraavassa autokaupassakin jo sama ilmiö eli lisävarusteiden mukana hinta halpenee. Sehän olisi oikeastaan aika loogista, enemmänhän niillä olisi sitten huollettavaa ja laskutettavaa.

Jussi Untolahti


perjantai 10. helmikuuta 2012

Kouvola, Suomen Ystad


                                             

Ruotsin idyllinen rannikkokaupunki Ystad on varsinainen rikollisten ja murhamiesten pesä.  Joka viikko siellä tapetaan ainakin yksi tai jopa useampiakin henkilöitä. Huumeita ja huoria virtaa baltiasta ja Puolasta ja kaupungissa touhuilee varsinainen rikollisten keskittymä. Kaupungin toimelias ja pätevä rikoskomisario Kurt Wallander kuitenkin ratkaisee jokaisen rikoksen nätin syyttäjän ja koiransa Jussin kanssa sekä pistää rikolliset telkien taakse tai kylmäksi. Näin ainakin tapahtuu jos uskomme mainioita televisioelokuvia ja räväkkää tekstiä jonka on kirjoittanut Henning Mankell. Mutta, että koiran nimi on Jussi. Piski on kuulemma saanut nimensä loistavan suomalaisen oopperalaulajan Jussi Björlingin kunniaksi mutta silti Salpausselänkadulla elää kirjallinen kostonhenki. Ajattelin kirjoittaa kirjan Kouvolan tulevista hurjista murhista joita ratkoo sitten rikoskomisario Kurre Valtanen uroksista kiinnostuneen koiransa jämtlanninpystykorva Håkanin kanssa. Kirjan kirjoitan salanimellä Heimo Mankeli. Mainoslause on vanha tuttu, edestä kuin enkeli, takaa kuin mankeli.

Kouvolan historiassahan näitä hurjia veritekoja riittää. Jo kansalaissodan aikana punaiset teloittivat runsaasti Kouvolan ja lähiseudun merkkihenkilöitä mm. Korian sillalla ja ruumiit paiskattiin sitten Kymijokeen. Valkoiset taas kostivat heidän terrorinsa monin kerroin tappamalla punaisia mm. kuuluisalla Veripellolla nykyisen Käpylän kirkon luona ja ilmeisesti myös kasarmialueen takana. Jopa joku nainenkin taisi päästä hengestään näissä puhdistuksissa. Niistä ajoista ei varmasti kukaan asianosainen tai nykyinen kouvolalainenkaan ole kovin ylpeä ja henkisten haavojen parantuminen veikin runsaasti aikaa ja kansa yhdistyi oikeastaan vasta Talvisodan alkamisen hetkellä. Saatiin yhteinen suuri vihollinen josta sen ajan sankarien kunniaksi käytän heidän suosimaansa pilkkanimeä ryssä.

Lappalan järven Verkkosaaressa eli kansan suussa Murhasaaressa tapahtuneesta nuoren neidon murhasta olen usein kuullut mutta vasta Sakari Viinikaisen mainiot tarinat selvittivät asian ainakin minulle tarkemmin. Murhan vuonna 1938 tehnyt Tuomas Narinen oli viimeinen henkilö joka Suomessa tuomittiin kuolemaan rauhan aikana. Kuolemantuomio kuitenkin peruttiin ja mies jopa vapautui vankilasta mutta joutui sinne sitten uusien rikosten takia ja kuolikin vankeudessa. Tarina Murhasaaresta elää kuitenkin paikkakunnalla voimakkaasti ja saarikin tunnetaan hyvin sillä nimellä. Toinen seudun tunnettu murhamies oli lihakauppias Leo Seteri, aikaisemmin Cederström. Seteriä epäiltiin useammastakin murhasta mutta yhdestä vain saatiin tuomituksi -50 luvun alussa. Hänestä liikkuu murhien lisäksi muitakin huimia tarinoita. KUPin pelaajat olivat menossa Leo Seterin ajamalla kuorma-autolla Kaipiaisiin pelaamaan jalkapalloa legendaarista Kaipiaisten Kajastusta vastaan. Tykkimäessä Seterin ajama kuorma-auto kaatui ja yksi pelaajista, Ossian Ranta, menehtyi. Seteri ehdotti kuulemma, että annetaan kuolleen olla tien varressa sen ajan, että ehditään pelata se peli Kaipiaisissa ja napataan sitten kotimatkalla vainaja kyytiin. Tähän eivät muut kuitenkaan Seterin hurjasta maineesta huolimatta suostuneet ja poliisi kutsuttiin paikalle. Tarinan mukaan Seteri oli juovuksissa kun onnettomuus sattui. Sakari Viinikaisen kertoman mukaan Leo Seteri palasi murhatuomionsa ja vankeuden jälkeen Kouvolaan ja vietti ilmeisesti viimeiset vuotensa Kotiharjun vanhainkodissa ja haudattiin Lahteen.

Muitakin hurjia veritekoja muistan. Vanhalla linja-autoasemalla olleessa Radio-Pyörä Oy:n liikkeessä puukotettiin yhtä miestä mutta sitä en muista kuoliko hän. Ravikylän kuolemankurvissa olleesta ladosta löytyi myös kuollut mies ja siellä sitten me kollit käytiin salaa paikkaa katsomassa ja pelotti niin pirusti. Tapauksesta on kahdenlaista tietoa ja on puhuttu murhasta sekä  itsemurhasta. Paljon myöhemmin Kellomäessä olleessa Sokuriina elintarvikeliikkeessä puukotettiin henkilökuntaan kuulunut nainen hengiltä jonkunlaisen riidan jälkeen. Hankkijan tontilla tapettiin nuori tyttö jonka ruumiista löytyi kymmeniä teräaseen iskuja. Kyseessä taisi olla jonkinasteinen mustasukkaisuusdraama. Tykkimäessä olevassa omakotitalossa tapettiin myös aikoinaan mieshenkilö ja poliisi löi lisää vettä huhumyllyyn ilmoittamalla, ettei kommentoi asiaa koska tekotapa oli poikkeuksellisen raaka. Joitain muitakin outoja kuolemantapauksia sattui. Mannerin lipan vieressä olleesta kellosepänliikkeestä löytyi omistaja kuolleena ja hurjat huhut kertoivat toinen toistaan karmeimpia tarinoita tapauksesta. Kyseessä taisi olla kuitenkin ihan luonnollinen kuolema. Paljon puhuttaneita itsemurhia tapahtui myös aikoinaan muutamia ja kun tekijät olivat tunnettuja kouvolalaisia niin huhut olivat huimia. Pari opettajan ja parin ison yrityksen johtajan itsemurhat ja muutama epäselvä kolari ja kuolemantapaus siivittivät huhuja entisestään. Yhden lyseolaisen tapauksen muistan hyvin. Kaveri lähti Saluunasta kotiin joka sijaitsi melko lähellä keskustaa. Yöllä Kouvolasta pohjoiseen mennyt juna ajoi kiskoilla maanneen kaverin yli lähellä Kuusaanlampea. Legenda alkoi heti elää. Saluunassa olleet kaverit laskivat, että humalassa ollut uhri ei olisi millään ehtinyt kävellen Kuusaanlammelle asti. Huhujen mukaan hän olisi joutunut auton yliajamaksi kotimatkallaan ja ruumis olisi sitten viety radalle junaa odottamaan. Tapaus ei ilmeisesti koskaan täysin selvinnyt.

Hurjin itsemurha tapahtui keskellä kaupunkia Waaramaan talon vieressä Käsityöläiskadulla. Elämäänsä kyllästynyt kaveri päätti päivänsä räjäyttämällä itsensä hengiltä. Niitä verijälkiä ja ihmisen palasia me kollit sitten yritimme sieltä löytää. Muistan toisenkin vastaavan tapauksen. Mökillä kavereitten kanssa viikonloppua viettämässä ollut laturi räjäytti itsensä kapeassa kallionkolossa taivaan tuuliin. Juopuneet kaverit lähtivät sitten viemään viestiä leskelle. Leski, kiukkuinen uskovainen nainen, avasi oven pitkien koputusten jälkeen ja pojat kysyivät, että oletteko leskirouva Mähönen. En minä mikään leski ole, kivahti rouva. Hevospelejä pelannut viestintuoja ojensi kätensä ja sanoi, lyödäänkö vetoa. Kun asia sitten rouvalle selvisi, niin hän voivotteli surkeana, että mitenkähän se meidän Paavo, kun se oli semmoinen juoppo ja renttu, pääseekö se edes taivaaseen. Pojat lohduttivat leskeä, että kyllä se ainakin sinne päin lähti.

Asun muuten samalla paikalla kuin Kouvolassa oli aikoinaan murhamies Leo Seterin lihakauppa. Eivät ne hirmuteot kuitenkaan taida paikasta johtua koska ei minulla mitään murhanhimoisia ajatuksia ole herännyt. Ainakaan vielä!

Elämä on kuolemaa vahvempi vain aikansa. Eletään sitä täysillä, väkevästi ja sulassa sovussa!



Jussi Untolahti

perjantai 3. helmikuuta 2012

Tulevat presidentit



Niinhän se presidentinvaalien kaksiviikkoinen toinen kierros meni, rauhallisesti kuten uumoilinkin. Kaksi varovaista ja hymyilevää herrasmiestä otti kevyesti mittaa toisistaan todella vaisuissa vaalikeskusteluissa. Toimittajat ja yleisökysyjät kun vielä olivat pääosin täysin ulkona typerine kysymyksineen, niin eipä niistä tenteistä mitään apua monenkaan äänestäjän päätöksentekoon ollut. Sinänsä valitettavaa koska eroja herrojen kohdalla olisi ollut runsaasti. Niinistö on yliopistokoulutuksen saanut juristi, Haavisto opinnot kesken jättänyt ylioppilas. Molemmat herrat ovat mieltyneet nuoriin puolisoihin mutta Niinistö hetero ja nuoren naisen puoliso, Haavisto homo ja nuoren miehen puoliso. Niinistö on kokenut juristi, pankkimies, kansanedustaja, puoluejohtaja,  ministeri ja eduskunnan puhemies. Haavistolla on taas vankka kokemus ulkomaan rauhankomennuksilta sekä ministerinä ja kansanedustajana. Niinistö on selkeä ison rahan edustaja, Haavisto taas on humaanimpi ja enemmän sen kuuluisan pienen ihmisen asialla. Kapteeni Niinistö ja sivari Haavisto keskustelemassa puolustuspolitiikasta sulassa sovussa naureskellen oli jotenkin koomista. Minulle tuli valitettavasti koko vaalikampanjasta mieleen etukäteen sovittu siisti kokonaisuus. Joku politiikan tuntija sanoikin tänään radiossa, että siinä kaksi Suomalaisen klubin herraa keskustelivat keskenään nahkaisissa nojatuoleissa, vain sikarit ja konjakit puuttuivat. Menivätköhän muuten tenttien jälkeen yhdessä kaljalle Storyvilleen vai johonkin hieman vihreämpään kuppilaan?

Molempien ehdokkaiden kannattajat sen sijaan panivat parastaan etenkin ns. sosiaalisessa mediassa. Varsinkin Niinistön takana olleet syyllistyivät todellisiin riman alituksiin. Kaikki homokammoiset mellastivat netissä ja toinen toistaan huimempia väitteitä, ivauksia, pelkoja, törkeitä valokuvia ja suoranaisia solvauksia vedettiin esiin. Itse seurasin vain Facebookin sivuilla olleita hengentuotteita, jos nyt niitä voi hengentuotteiksi sanoa. Pahimmat solvaajat esiintyivät päivittäin syytäen aivan uskomatonta tekstiä esiin. Hauskinta niissä oli kuitenkin se, että pääosin ne olivat jonkun muun kirjoittamia eli tällä onnettomalla porukalla ei ollut edes taitoa oman tekstin tuottamiseen. Nämä pahimmat solvaajat eivät suinkaan olleet Kokoomuksen perinteistä kannattajajoukkoa. Porukasta tulivat esiin selkeästi Persujen kannattajat, kiihkouskovaiset, natsimyönteiset, homottoman pohjanmaan kepulaiset, maahanmuuttajien vastustajat ja muut ”Suomi on vain heteroitten suomalaisten maa” tyyppiset suvaitsemattomat ihmiset. Niinistöä taas syytettiin useista naissuhteista, nuoresta vaimosta, suuren rahan renki-imagosta, värittömyydestä ja yllättäen kokemuksen puutteesta ulkopolitiikassa. Epäiltiin jopa vapaamuurariksi. Haaviston toiminta Komposti-lehden päätoimittajana otettiin toki esiin mutta Niinistön rullaluistelu ja vaalikoira taisivat jo jäädä aika vähälle huomiolle. Tällä epävirallisten kannattajien tekemällä vaalityöllä ”homokammoiset” tekivät karhunpalveluksen Niinistölle. Moni käänsi kelkkansa ja päätti äänestää Haavistoa vastalauseena homottelu-sivari nimittelylle ja muulle alatyyliselle kirjoittelulle. Sinänsä tällä tyhmemmän kansanosan innokkaalla likasankokampanjoinnilla ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä kummallekaan ehdokkaalle eikä myöskään vaalin lopputulokselle.

Molempien kampanjatoimistot tekivät siistin ja erittäin asiallisen työn ja kaikilta ylilyönneiltä vältyttiin. Näin heitä oli myös varmaan tarkkaan ohjeistettu koska selkeä loanheitto olisi voinut kääntää pelin suunnan. Presidenttiehdokkaiden omista herrasmiesmäisistä esiintymisistä jäi mieleen se tosiseikka, että kaikki meni juuri niin, kuten Niinistö oli suunnitellut. Reilussa johdossa olleella Niinistöllä ei ollut mitään tarvetta sähköistää keskustelua ja tähän jippoon humaani ja sovitteleva Haavisto lankesi. Kaikki negatiiviset ja arat asiat jätettiin hyvin vähälle huomiolle tai niistä ei keskusteltu lainkaan. Se myös saattoi ratkaista pelin jo liiankin ajoissa. Haavisto on koko ajan kirinyt lähemmäs mutta kiri ei nyt riitä. Lopputulos tulee olemaan Niinistön reilu voitto mutta ei kuitenkaan mikään 70-30 tulos. Vaalin lopputulosta pitää aina veikata suomalaiseen tapaan ja niin teen minäkin. Äänestysprosentti on 72.6 % ja äänijakauma on prosentteina 57-43 Niinistön hyväksi. Kahden hyvin samantyyppisen miehen miehen väliltä kansa valitsee siis Niinistön ja vaalivalvojaisissa näemme edelleen kaksi toisilleen ystävällisesti hymyilevää miestä. Kaksi Suomen seuraavaa presidenttiä.

Käykää äänestämässä, se kannattaa aina!

Jussi Untolahti