Pienessä tinassa

Papinkujan kollin lapsuudessa -50 luvulla uudenvuodenaaton vietto oli melkoisen perinteistä puuhaa. Vanhassa isossa puutalossa oli lämmitysjärjestelmänä Wescopir öljykamina, monta suurta pyöreää ns. pystyuunia ja keittiön hella. Wescopiriä tankattiin polttoöljyllä jota haettiin kastelukannulla liiterin isosta säiliöstä. Muistan sen öljyn hajun vieläkin. Uudenvuodenaattona olohuoneen, tai salin kuten mummo sanoi, iso pystyuuni aina lämmitettiin kelistä riippumatta. Kun sopiva hiillos oli saatu aikaan, isä haki pitkävartisen tinakauhan, tinatankoja ja vesiämpärin. Kukin sulatti vuorollaan oman tinansa, kaatoi sen sinne sinkkiämpäriin ja niistä sitten yhdessä ennustettiin tulevaisuutta. Rahaa, rakkautta, menestystä ja suurta onneahan sieltä aina tuli. Sen jälkeen syötiin nakkeja joiden keitinvedessä oli runsaasti sipulirenkaita ja pippureita. Jo keitinveden sipulinen tuoksu sai veden kielelle. Neliskulmaisia voileipäkeksejä ja Papulan Vesitehtaan limonadia oli myös aina tarjolla. Vanhemmat taisivat nauttia hieman jotain aikuisten juomaakin. Uni saattoi tulla tinahommien ja nakkien jälkeen mutta reilusti ennen keskiyötä meidät aina herätettiin ja puettiin ulosmenoa varten. Siihen aikaan ei mitään omia raketteja ammuttu vaan illan ehdoton kohokohta oli uudenvuoden vastaanotto Kymen Lukon aukiolla puolenyön aikaan. Onneksi matkaa oli vain muutama sata metriä. Puheitten kuuntelu ja muu ohjelma oli pelkkää piinaa mutta komea ilotulitus kruunasi kaiken. Siihen aikaan raketit ammuttiin Kankaan koulun pihalta joten ne näkyivät todella hyvin kelistä huolimatta. Ilotulituksen jälkeen toivoteltiin tutuille Hyvää Uutta Vuotta ja herrat nostivat oikein lakkia tervehtiessään. Taas kerran oli pienen kollin elämässä alkanut juhlavalla tavalla uusi palanen tulevaisuutta. Näin se meni monta vuotta mutta pian tuli aika jolloin sinne kaupungille lähdettiin jo paljon aikaisemmin kavereitten kanssa. Kun Kouvolasta vuonna 1960 tuli kaupunki, olin jo naapurin poikien kanssa kylillä. Eipä siihen aikaan kaupungilla ollut mitään pelättävääkään ja näin ne uuden vuoden juhlat sitten vietettiin kavereitten kanssa kaupungilla maleksien ja hieman vanhempana jopa Ylä-Mannerissa istuen.

Ajokortti ja kapakkaiän saavuttaminen -60 luvun lopulla muutti kaiken. Usein oltiin heti alkuillasta jonkun hyvän ystävän luona ja siellä otettiin sitten hieman pohjaa ravintolailtaa varten. Jos ottopaikkaa ei ollut, istuttiin Ylä-Mannerissa tai Speden Saluunassa olutta nauttien. Joskus jopa istuttiin jonkun autossa Huoltokadulla ja napattiin hiukan jallua ja kolaa ennen ravintolaan menoa. Red Carissa, Kultaisessa Kannuksessa, Kummitädissä ja sittemmin Green Applessa otettiin sitten uusi vuosi vastaan. Eipä silloin ilotulitus ja kaupungin herrojen puheet juurikaan kiinnostaneet. Ravintoloissa kyllä juhlistettiin keskiyön hetkeä sekunteja laskemalla, huutamalla, halailemalla ja maljojakin nosteltiin suuren maailman tyyliin. Ainakin kolmeen asti sählättiin ravintoloissa ja aamuyöllä saattoretkeä vaille jääneet kasaantuivat Mannerin lipan alle ”hatunjakoon” sekä Jätepalaan yöaterialle jos Hirvonen päästi sisään. Lihapiirakka kahdella nakilla ja hernekeitto oli kova juttu. Hurjimmat lähtivät jopa aseman monttuun rokalle. Seuraavana päivänä oltiin sitten kotona kalpeana hiljaa. Näin se meni itse kullakin usein sinne ensimmäiseen pariutumiseen asti. Sitten tavat alkoivat hiljalleen muuttua.

Vuosia olin poissa Kouvolan uudenvuoden juhlista, milloin Alpeilla, milloin Amerikan raitilla, milloin Kanarialla mutta kun palasin Kouvolaan syksyllä 1992 niin iloisessa Vaakunassa sitä aina uusiopoikamiehenä otettiin uusi vuosi vastaan lujasti tulevaan uskoen. Vuonna 2001 loppui poikamiehen vapaus ja taas tavat yllättäen muuttuivat. Usein oltiin aattona kylässä jonkun tutun luona mutta nyt kun asutaan ihan keskustassa, niin vanha hyvä tapa on taas palautettu kunniaan. Uusi vuosi otetaan meillä vastaan edelleen melkoisen perinteisesti. Aaton vietto aloitetaan saunomalla. Löylyjen välissä istutaan parvekkeella olutta nauttien ja katsellaan illan ensimmäiset raketit. Sitten syödään sekä juodaan hyvin. Minulla pitää edelleen olla niitä napsahtavia nakkeja sipulirenkaitten ja pippurien kanssa keitettynä. Sinappi, ketsuppi ja italiansalaatti riittävät nakkien seuraksi. Kymmenen pintaan alkaa levoton mieli patistaa entistä Papinkujan kollia kaupungille ja kohteena ovat tietysti Holvi ja Tomppa. Jos keli on hyvä niin ilotulitus pitää toki käydä katsomassa vaikka se nykyään onkin siellä pesisstadionilla. Sitten kotiin ja skumppapullo auki. Pari tuntia hauskaa tarinointia kuuluu ehdottomasti loppuillan viettoon. Muistellaan mennyttä ja kaavaillaan tulevaa. Nykyäänkin ollaan sitten seuraavana päivänä melkoisen hiljaa ja rauhallisesti. Välillä kalpeanakin.

Suuret kansanjuhlat kuten uusi vuosi, vappu ja juhannus ovat sellaisia tapahtumia jotka saavat rauhallisemmatkin kansalaiset iloisesti riehaantumaan. Siksi kai niitä onkin niin hauska viettää mukavassa seurassa ja katsella hyvillä mielin suomalaisten vauhdikasta ja karnevaalimaista ilakointia. Näin se menee tänäkin vuonna.

Oikein hyvää vuotta 2012 kaikille!

Jussi Untolahti

Joulu on taas

Pienelle Papinkujan kollille joulu oli kovasti odotettu ja tärkeä juttu. Ennen joulua kuljettiin aina joskus iltaisin kaupungilla isän ja äidin kanssa näyteikkunoita katselemassa ja kai siinä jotain lahjatoiveitakin tuli kerrottua vaikka silloin vielä joulupukkiin uskoinkin vakaasti. Seppälän talon katolla ollutta OKA-kahvimainosta ja Kouvolan Pukimon ikkunassa ollutta sähköjunaa olisin varmaan tuijottanut tuntitolkulla mutta muut patistivat jo kotiin kylmän kynsistä. Papinkujan kulmilla hiippailleita tonttuja kyttäsin tarkkaan kun ne kävivät ikkunasta kurkkimassa, ollaanko varmasti oltu kiltisti. Jostain syystä vain aikuiset näkivät niistä vilauksia aina silloin tällöin ja aamulla näkyi usein ikkunan alla tontun huopasten jälkiä lumessa. Tontuilla pelottelu alkoi jo kuukausi ennen joulua ja kyllä silloin oltiin todella kiltisti. Jouluaattona meillä tehtiin aina puolenpäivän jälkeen ns. kukkakierros. Siihen aikaan ihmisillä oli tapana viedä tutuille ja liikekumppaneille joulukukka kiitokseksi kuluneesta vuodesta. Meilläkin oli niitä paikkoja varmaan 20 kappaletta ja samat ihmiset sitten rahtasivat taas kukkia meille. Kukat haettiin ensin puutarhalta ja sitten lähdettiin jakokierrokselle. Pikkukolleille se oli hienoa aikaa. Isä ajoi autoa ja me Ollin kanssa vietiin kukat vastaanottajille. Tuttavat olivat aina varautuneet kukkien tuojiin ja palkkioksi saatiin poikkeuksetta karkkeja, suklaata tai jopa kolikko. Saalista sitten kotona laskettiin ja mietittiin kuka antoi joulun parhaan palkkion. Jos jouluna oli pakkasta, niin kotitalon pihalle oli tehty muffan kanssa ämpäreitten avulla runsaasti jäälyhtyjä jotka sitten pimeän tullen sytytettiin.

Illansuussa isä oli usein sankarihaudoilla kunniavartiossa ja illalla sitten lähdettiin hautausmaalle ja vietiin kynttilät läheisten haudalle ja sankarihaudassa lepäävän enoni Lassen viimeiselle leposijalle. Sankarihaudoilla oli hieno tilaisuus johon saapui sotaveteraanien soihtukulkue ja patsaan juurella pidettiin puhe, rukoiltiin ja laulettiin virret. Jumala ompi linnani kajahti silloin komeasti. Tilaisuuden jälkeen toivoteltiin paikalla olleille lukuisille tutuille hyvää joulua ja siihen aikaan herrat vielä nostivat komeasti hattuaan tervehtiessään ja hyvää joulua toivottaessaan. Kotimatkalla vahdittiin tarkkaan, näkyisikö missään joulupukkia ja mietittiin, että mihinkähän aikaan se meille tulee.  Hautausmaalla käynnin jälkeen oli jouluaterian aika. Mummoni kattoi aina pöytään yhden ylimääräisen lautasen jouluvieraalle. Jos vaikka joku tulee käymään, sanoi mummo. Sitten syötiin jouluruoka ja juotiin joulukahvit. Lahjojen saanti tuntui venyvän ikuisuuden. Viimein saapui pukki ja lahjatkin saatiin jakoon. Pehmeät paketit olivat täysin turhia mutta usein niistä muista löytyi juuri se eniten toivottu tavara. Lahjoja ei toki saatu niin runsaasti kuin nykyään ja halpojahan ne pääasiassa olivat tai sitten tuiki tarpeellisia kuten vaatteita tai esimerkiksi suksia tai luistimia. Pukkiin uskominen lakkasi kun huomattiin, että yhtenä jouluna pukilla oli yllään mummon villahousut ja muffan huopaset. Rutiinit pysyivät sittemmin samoina vuodesta vuoteen mutta se suurin hohto oli kuitenkin johonkin hävinnyt. Pienen miehen luja usko pukkiin puuttui.

Aikuisena vietin muutaman joulun ulkomailla Kanarialla ja pari joulua Amerikan maillakin. Ne olivat yksinäiselle miehelle hienoa aikaa ja joulun tienoo meni jotenkin lähes huomaamatta ohi. Floridan lämmössä hou houta huuteleva pukki oli jopa hiukan koominen näky. Kouvolaan paluun jälkeen -90 luvun alkupuolella alkoivat taas perhejoulut. Kun omia lapsia ei ollut, niin sitten joulua vietettiin muitten mukuloitten ehdoilla. Mukavaa syömistä ja juomistakin se oli mutta ei se oikein aikuista miestä enää sytyttänyt. Kaikki oli kauheaa hössötystä, siivousta, ruokien tekoa, kuusen koristelua, pihavaloja ja vähän väkinäistä joulumieltä. Onneksi olin itse silloin työni takia jopa aatonkin töissä puoleenpäivään asti. Siihen aattoon päättyi kauppiaan pitkä marraskuun alusta alkanut kahdeksan viikon työputki jonka ainoa vapaapäivä oli itsenäisyyspäivä. Säästyi kuitenkin siltä pahimmalta tohinalta ainakin kotona. Kinkun, punaviinin ja konjakin jälkeen uni usein armahti väsyneen miehen melkoisen aikaisin.

Nyt ovat kaikki lähipiirin mukulat aikuisia ja seuraavaa polvea ei vielä kovin montaa ole. Nyt olisi hyvä aika purkaa rutiinit ja viettää joulu juuri siten kuin itse haluan. Mutta kun se ei niin mene. Tapojen orjiahan me olemme joten sama touhu jatkuu joulusta toiseen. Meillä kuten monilla muillakin on joulun vietossa mukana edeltäviä sukupolvia jotka halutaan tietysti ottaa myös jouluna huomioon ja pian niitä pikkuisiakin alkaa varmasti olla nurkat täynnä ja sitten se pukkihuijaus aloitetaan taas alusta. Hautausmaakierros on nykyään liki 100 kilometria ja siihen kuuluu Kouvolan lisäksi Jaala, Valkeala sekä kaksi eläinten hautausmaata, toinen Voikkaan Mattilassa ja toinen Kouvolan Kullasvaarassa. Hienon kaihoisa kierros joka tuo mieleen runsaasti upeita ja haikeita muistoja hienoista ihmisistä ja mukavista lemmikeistä. Se kierros oikeastaan vasta virittää minulle edes hienoisen joulumielen. Kaikki muu on vakiokauraa. Syödään, juodaan ja pidetään hauskaa, mutta niinhän sitä tehdään monta kertaa vuodessa muutenkin ja paljon vähemmällä hössötyksellä.

Näin se joulu menee muuten tänäkin vuonna. Ensi jouluna sitten ehkäpä repäisen, paiskaan rutiinit nurkkaan ja vietän joulun kuten itse haluan. Kerron siitä sitten tasan vuoden kuluttua.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Jussi Untolahti

Yökön korvat

Kotikaupunkiani Kouvolaa on aina mollattu, useimmiten ilman syytä ja yllättävästi yleensä vielä sisältä päin. Enpä muista juurikaan kuulleeni kotkalaisten, lahtelaisten tai lappeenrantalaisten siihen syyllistyneen. Yhden savitaipalelaisen kyllä. Kuusaan asemakylä ja Suomen turhin ovat aika lieviä ivailmauksia verrattuna esimerkiksi tähän Kouvostoliitto-touhuun. Kouvolan kaupungin kulttuuripalkinnonkin saanut Kouvostoliitto-ryhmä on luonut nimestään kaupungille todellisen riesan. Kirosanaksi muodostunutta Kouvostoliitto-sanaa käytetään aina kun joku Kouvolaa tai sen päättäjiä mollaa. Tosin senkin ryhmän toiminta on onneksi pientä ja hiipuvaa. Savitaipalelainen kansanedustaja Reijo Tossavainen on ottanut oikein elämäntehtäväkseen Kouvolan mollaamisen. Sekin tosin on nykyään aika harmitonta ja huomaamatonta. Miestähän ei kukaan ota vakavasti, varsinkin kun hän kai ihan tosissaan esitti itsenäisyyspäivän muuttamista kansallispäiväksi. Savitaipaleella saatte keskenänne juhlia vaikka vallankumousta mutta Kouvolassa juhlitaan edelleen itsenäisyyspäivää. Täällä arvostetaan itsenäistä Suomea sekä sen meille taistelleita sankarivainajia ja sotaveteraaneja

Mollaaminen, solvaus ja ilkeily on myös taitolaji. Parhaimmillaan se on silloin kun kyseessä on todella hienovarainen verbaalinen ilmaus. Ravintolassa pöytään tulleen häirikön voi vaikka pyytää siirtymään omaan pöytäänsä jolloin molempien pöytien älykkyysosamäärä nousee. Monien miesten vaimoistaan leikkisästi käyttämät nimitykset kuten hunaja, mussukka, emäntä, kotihengetär ja kotijoukkojen komentaja vielä menettelevät. Hellapoliisi, puheenjohtaja, eukko, muija, akka ja mamma voivat taas kolahtaa omaan nilkkaan. Mikään ei nimittäin ole niin hurja solvausten keksijä kuin suuttunut nainen. Juhlien jälkeisen aamun kalpeaa miestä tuskin loukkaa mikään pahemmin kuin kiukkuisen ja tyydyttämättömän vaimon laukaisema termi, munaton olmi. Myös Manskilla kuulemani solvaus väsyneelle miehelle oli aika raskas, korpin nokkima pulun raato. Sai muuten äijään vauhtia. Ennen armeijaan lähteneitten tyttöystäviä sanottiin leikkisästi sotaleskiksi. Nyt raivostunut yliteini solvasi lajitoveriaan Amarillon terassilla sanoilla sivarihomon lesbohuora. Meissä vanhemmissa kuulijoissa sanayhdistelmä aiheutti hämmästystä, äänekästä hymyilyä ja myötähäpeää. Ilmeisesti yhden sanan solvaus ei enää nuorison keskuudessa pure.  Ruotsinkielisillä se solvaaminen on jo äidin maidossa sillä kukapa muu antaisi lapselleen nimen Lillemor, Hjördis, Gullan tai Pelle, Torgny sekä Hampus.

Rikas ja ilmeikäs suomen kieli antaa sen käyttäjälle solvausten lisäksi lähes loputtomat mahdollisuudet myös monenlaiseen ajatusleikkiin. Paikkakunnatkin voivat saada uuden merkityksen. Suhmura, Simpele ja Kempele kuulostavat lieviltä kirosanoilta. Varkaus, Lemu ja Kolari ovat harmittavia ja ikäviä asioita. Inari, Salla, Kaarina, Loviisa ja Aura voisivat taas olla häntäheikin puhelinluettelosta. Eno, Soini ja Simo ovat miehiä ja Kotka, Perho ja Sulkava taas eläimiä. Uusiakin ilmauksia keksitään suomen kieleen koko ajan. Kotoilu on outo termi pakollisille kotitöille ja karmeasta sanasta paituli tulee mieleen perse joka sieltä alta usein vilkkuukin. Kännykkä on todella hauska sana, siitä tulee aina mieleen eräs Nokian mukava pullukka ja Timo Soinin hokema iso jytky on kaikessa lapsellisuudessaan huvittava. Kotkalaisen toimittajan Antero Kekkosen esiin tuoma verbi arvottaa oli aikoinaan poliittisen keskustelun käytetyin uudissana. Sana ruohonjuuritaso on alentava sana työntekijöitä kohtaan ja termi pitkässä juoksussa tuo mieleen hitaan ja tuskallisen etenemisen. Verkostomarkkinoija on kohta synonyymi talousrikoksista tuomituille ja mönkijä tuo mieleen pikkujouluista kotiin palaavan väsyneen juhlijan. Käsilläkin puhutaan, joko ystävällisesti tai sitten ei. Nyrkkiä on aina puitu, ilmassa tai naamassa. Kädellä vilkutetaan, peukkua nostetaan ja sylivauvatkin osaavat jo näyttää keskaria. Etu-ja keskisormilla pään sivuilla ns. lainausmerkkejä vilkuttavat neropatit ovat onneksi jo häviämässä pois.

Outoja ja ulkomaisille vaikeasti aukeavia sanoja rikkaassa suomen kielessä on paljon, kuten esimerkiksi sepalus, pukamat, pallit, penaali, vihta, kuuppa, kohmelo, ananas, yötyö, papana, liiteri, vesuri ja elimen tason mieleen tuova elintaso. Laatusanoissakin on vastaavia outouksia kuten äreä, ynseä, vieno, utuinen, visainen, kelmeä, veltto, jämäkkä, pönäkkä ja jonkun omaisen mieleen tuova erinomainen.  Verbeistä tulee mieleen mm. ähkiä, perua, omia, parittaa, kurnuttaa, lirauttaa, narauttaa, jyskyttää, nalkuttaa ja nylkyttää. Monien edellä mainittujen sanojen selittäminen vaatiikin käsien ja joskus jopa koko kehon elekieltä. Yritäpä täysin liikkumatta seisten selittää hämmästyneelle ulkomaalaiselle esim. lausetta, pystykorva nylkyttää töppöstä.

Parhaimmillaan suomen kieli antaa mahdollisuuden pitkänkin lauseen lyhyeen ja ytimekkääseen joskaan ei aina niin kauniiseen ilmaisuun. Otetaanpa esimerkki. Sunnuntaina ehtoolliskirkossa käynyt erittäin laajat korvalehdet omaava sairaanhoitaja on mennyt illalla yövuoroon ja on sitten yöllä eriössä luonnollisilla tarpeillaan. Suomalaiselle selviää heti koko sunnuntain ohjelma ja tekijän tärkeimmät tuntomerkit kun asian ilmaisee lyhyesti ja ytimekkäästi. Hörökorva yökkö ulostaa öylättiä.

Selitäpä edellinen lause neljällä sanalla ulkomaalaiselle. Kielen saat valita ihan itse.

Jussi Untolahti

Trendipelle

Ainahan sitä kaikenlaista on harrastettu. Pikku kollina muitten poikien tapaan keräilin postimerkkejä, tikkuaskin etikettejä ja purukumipakkausten autonkuvia. Sumplivihkoilla niitä sitten vaihdettiin kavereitten kanssa. Urheilu oli aina vahvasti kuvioissa mukana. Pikaluistelua harrastin talvella ja jalkapalloa ja yleisurheilua kesällä ja syksyllä. Partiotoiminta ihan kilpailutasollakin kuului aikanaan myös harrastuksiin. Mopoilu ei nyt varsinaisesti ollut harrastus vaan liikkumistapa mutta pääosa ajosta oli turhaa eli harrastuksesta sekin kävi ja ympäri vuoden ajettiin keleistä riippumatta. Heti 18-vuotiaana ajokortin saatuani harrastuksiin tuli mukaan myös autourheilu. ST-ajoja aluksi, sitten rallin pariin kartturiksi ja lopulta mukaan jääratakisojen kiihkeään maailmaan. Myös sen aikaisia puistoralleja tuli ajettua. Samaan aikaan rinnalle tuli laskettelu. Liki 25 vuotta tuli rinteitä koluttua niin Suomessa kuin Alpeillakin. Varsinkin kesälomilla laskettelu Itävallan jäätiköillä oli todella mieluisaa puuhaa. Laskettelu loppui sitten kuin kanan lento vuoden 1994 kevääseen Tahkovuorella. Kahlasin laskettelusukset jalassa Tahkon edustalla olevan leveän jääalueen yli paksussa sohjossa ja vedessä. Kengät olivat täynnä vettä ja puhti kovan päivän jälkeen ihan lopussa. Päätös jotenkin kypsyi sohjossa kahlaamisen, uupumisen ja vitutuksen kera. Yli päästyäni tökkäsin sukset boksiin ja sanoin kavereille, että se oli sitten viimeinen kerta. Kävelin suoraan Tahkon baariin ja tempaisin hieman enemmän kuin kevyen iltapäiväkännin. Päätös on muuten pitänyt. Muutama vuosi oli sitten ihan harrastuksetonta eli 6-7 päivää viikossa töitä ja lauantai-iltaisin ikävän karkoitusta Kouvolan baareissa. Talvella 1998 elämä alkoi sitten olla liikaa samoissa uomissa joten jotain uutta alkoi itää ajatuksissa. Keväällä ostin moottoripyörän, Suzukin joka sittemmin vaihtui nykyiseen Bemariin. Elämä muuttui sikäli, että aloin pitää lomia vaikka yksityisyrittäjä olinkin. Veljeni Ollin kanssa ajetut pitkät ulkomaan matkat olivat monena kesänä ehkä elämän parasta aikaa. Ei ollut kiire, harvoin aamulla tiesi missä illalla päänsä tyynyyn kallistaa ja illat pitkine ruokailuineen olivat nautinnollisia. Oluttakin otettiin unilääkkeeksi. Käytiin ajamassa Nürburgringin kuuluisaa 22 km pitkää Nordschleifea jota sakemannit kutsuvat nimellä ”Grüne Hölle” eli ”Vihreä Helvetti”, nautittiin alppiteiden mutkista ja mahtavista maisemista sekä ihailtiin Adrianmeren upeita rantoja ja poikettiin San Marinossa. Elettiin täyttä ja huoletonta elämää.

Sitten talooni muutti kissa ja vuotta myöhemmin Satu. Elämä muuttui ulkoisesti reilut 50 vuotiaalle miehelle paremmin sopivaksi. Moottoripyörällä ajeltiin sitten Satun kanssa kahdestaan viikonloppumatkoja mutta yhden pitkän Euroopan reissun kävin vielä Ollin kanssa ajamassa. Sitten Olli siirtyi karavaanariksi ja veneilijäksi ja yhteiset matkat loppuivat siihen. Satun kanssa toki ajeltiin viikon parin reissuja Norjaan ja Lappiin. Pitkille Keski-Euroopan reissuille oli pakko lähteä autolla koska naisen kaikki varusteet eivät millään sopineet moottoripyörän laukkuihin. Se söi miestä varsinkin Alpeilla ja muilla makeilla mutkateillä. Nyt parina viime kesänä moottoripyörän käyttö on jäänyt melko vähäiseksi ja taas on alkanut itää päässä uusi ajatus. Saapa nähdä käykö samalla tavalla kuin laskettelun lopettaminen!

Mutta se on todella outoa, että olen useita vuosia tietämättäni harrastanut todellisen trendiaallon harjalla ratsastavaa täysin uutta extremelajia. Olen ollut runsaat 8 vuotta pois työelämästä ja koska Satun työ taas on hektistä ja päivät pitkiä, niin olen ominut itselleni ihan vapaaehtoisesti lähes kaikki talouden kotityöt. Ajatus on sikäli itsekäs, että näin varmistan meille edes jonkin verran yhteistä aikaa ja mahdollisuuden yhteisiin harrastuksiin. Pesen pyykit, siivoan, leivon, laitan ruokaa, tiskaan, hoitelen ostokset ja teen kaikki muutkin kodin pikkuhommat. Minä olen siis ns. trendipelle. Kouvolan Sanomat nimittäin kertoi tänään tv-sarja Ratulaa tehneen toimittaja Anu Harkin suomentaneen ja lanseeranneen Suomeen termin homing eli kotoilu. Kyseessä on kotirouvien normaaleille askareille keksitty oiva termi joka siirtää kotihommat ihan uuteen korkeaan arvoon. Kotoiluun kuuluvat olennaisesti myös kaikki minun edellä mainitut touhuni. Tosin moni naispuolinen trendipelle lisäksi vielä kutoo, neuloo, parsii, silittää sekä hoitaa lapset. Satu jo hyväntahtoisesti vinoili, että yhtä hyvin termi voisi kohdallani olla lojuilu, lepäily, makailu tai oleilu. Ehdotin vielä lisäksi ajattelua, haaveilua ja kaljoittelua.

Älkää arvon naiset kuitenkaan väkisin lanseeratko tätä uutta trendiä miehillenne. Kotoilua harrastavan trendipellen on itse saatava valita harrastuksensa, vaikka hiljaa ja hivuttamalla. Muistakaa kuitenkin, että jo hyvästä yrityksestäkin aloitteleva trendipelle kannattaa lämpimästi palkita. Enkä nyt tarkoita pipoa!

Jussi Untolahti

Kaleidoskooppi ja Kalle-Kustaa Korkki

                          
                            Mäntyjen juuressa Sputnikia ja Gagarinia kytättiin

Elämäni ensimmäiset 15 vuotta kotini oli Papinkujan varrella, nykyisen pääkirkon ja hovioikeudentalon välissä. Isossa talossa asuttiin kolmen sukupolven voimalla, kuten silloin usein oli tapana. Yläkerrassa oli lisäksi 3 asuntoa, joten naapureita ja kavereita oli ihan samassa talossakin. Aamulla postiluukusta kolahti kaksi sanomalehteä, Kouvolan Sanomat ja Uusi Suomi. Kuviahan niistä aluksi taisin tutkia ja sitten muffalta kyselin lisää. Mummolla ja muffalla oli aikaa asioista kertoa koska molemmat olivat jo eläkkeellä. Ensimmäiset kuvat, jotka ovat jääneet mieleeni, olivat Unkarin kansannousun ajoilta vuonna 1956 jolloin muistaakseni Avussa oli surullinen juttu pienestä orvoksi jääneestä pojasta jonka nimi oli muistaakseni Malik. Kuurilan junaonnettomuus talvella 1957 vaati 26 uhria ja kysymysteni tulva oli kuulemma valtava. Pienen pojan oli kai vaikea käsittää niin monen ihmisen samanaikaista kuolemaa. Syksyllä 1957 loppui sitten ensimmäinen lapsuuden jakso kun menin Kankaan kansakoulun 1. luokalle. Pienelle miehelle aukeni täysin uusi maailma kun opettaja Eeva Parosen hyvässä huomassa opin lukemaan. Tiedonhalu oli valtava ja niinpä harjoittelin kotona lukemalla lasten kirjojen lisäksi myös sanoma- ja aikakausilehtiä. Radiosta kuuntelin urheilua ja varsinkin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelujen selostuksia ja Voitto Hellstenin juoksut jäivät ikuisesti mieleen. Monet kuunnelmat, kuten ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox”, olivat hiuksia nostattavan jännittäviä. Muissa suosituissa kuunnelmissa seikkailivat mm. Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki ja Paul Temple.

Syksyllä 1960 oli Rooman olympialaiset ja meille tuli televisio, komea saksalainen puukuorinen Grundig. Kisat naulitsivat minut television ääreen niin tarkkaan, että opettajani Kaarin Penttilä huolestui ja soitti jopa asiasta vanhemmilleni. Huimat tv-sarjat Rin Tin Tin ja Lassie olivat myös lasten suuria suosikkeja. Silloin televisio ohitti ainakin hetkeksi mielenkiinnossa painetun sanan mutta lisätietoa ammennettiin edelleen lehtien palstoilta. Sputnikia 1957 ja Juri Gagarinin avaruuslentoa huhtikuussa1961 seurasin niskat kipeinä pihalla pimeässä. Ryssän vehkeitä, putoaa vielä niskaan, pelottelivat kulmakunnan isommat kollit. Yhteiskouluun oli oikein pääsykokeet ja oppikoulun aloitin saman vuoden syyskuussa legendaarisessa hirsilinnassa eli vanhassa puulyseossa. Vuoden 1962 syksyllä alkanut Kuuban kriisi oli kovasti esillä ja sitä seurattiin sekä sanomalehdistä että televisiosta. Jopa kolmatta maailmansotaa pelättiin. Marraskuussa 1963 Presidentti John F. Kennedy murhattiin Dallasissa ja lehtiä ja televisiota seurattiin tarkkaan sekä kuunneltiin vanhempien puheita asiasta. Tokion olympialaiset vuonna 1964 menivät hankalien tv-lähetysaikojen vuoksi pahasti ohi joten niistä saatiin eniten tietoa sanomalehtien palstoilta, hiukan myös radiosta ja tv:n uutislähetyksistä. Pauli Nevalan keihäänheiton olympiakullasta kuultiin urheilutunnilla uuden uimahallin saunassa. TV:stä katseltiin silloin mm. sarjoja Route 66, Me Tammelat, Ben Casey ja Peyton Place. Radiossa oli -60 luvulla oikeastaan vain pari nuorille tehtyä musiikkiohjelmaa. Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä olivat todella suosittuja kuten myös Kotimainen puolituntinen ja Radio Luxemburgia yritettiin myös kuunnella. Hieman myöhemmin radion rinnakkaisohjelmaan tullut Nuorten Sävellahja oli jo todella kova juttu. Päätietolähteenä paikkansa säilyttivät silti edelleen sanomalehdet ja televisio.

Noina vuosina Kouvolassa rakennettiin paljon. Kankaan koulun naapuriin nousi Lääninhallituksen iso toimitalo, Säästöpankin talo tehtiin Kauppalankadun varteen ja uusi rautatieasema kohosi vanhan aseman taakse. Kerrostaloja rakennettiin kovan asuntopulan takia runsaasti ja myös kaupungintalo, Kuntotalo, yhteiskoulu, lyseo, uimahalli, postitalo ja lääkäritalo ilmestyivät katukuvaan. Tapahtui sitä tuohon aikaan Kouvolassa toki muutakin. Vanhan poliisilaitoksen edessä palanut iso ns. Sjöblomin liiketalo ja KK-Auton eli nykyisen Delta-Auton tulipalo olivat aikoinaan kovia juttuja. Niitä juostiin paikalle katsomaan kuten aina kun keskustan lähellä paloi. Fillareilla mentiin vähän pitemmällekin. Kouvolan Sanomista sitten tutkittiin tapahtumia ja etsittiin, josko olisi itsekin päästy kuviin mukaan. Kauppalan muuttumista kaupungiksi juhlittiin vuonna 1960 komean ilotulituksen kera ja kotiseutuylpeys sekä usko tulevaan olivat huipussaan. Rahauudistus vuoden 1963 alussa oli iso asia. Uusia rahoja ihmeteltiin ja 10 markkaa tuntui vanhan tonnin jälkeen pikkurahalta. Toki siitäkin sai Paasikiven korvan kohdalta oikein taittamalla tehtyä vekkulin rotan. Simca-autoilla taituroinutta Jose Gangan taitoajoryhmää ja sen aivan käsittämättömiä temppuja ihailtiin Salpausselänkadulla pidetyssä vauhdikkaassa näytöksessä ja mikroautoilla ajettiin kilpaa Tornitalojen parkkipaikalla Asko Kipon ollessa paikkakuntalaisten suuri suosikki. Kellomäessä vuonna 1965 sattuneessa junien yhteentörmäyksessä sai surmansa 4 henkilöä ja toisessa junassa oli myös yhteiskouluun tulevia koulukavereita. Siihen aikaan koulun alueelta ei saanut välitunnilla poistua mutta kun huhut olivat hurjia, niin mehän lähetettiin koulun pihalta yksi rohkea agentti ostamaan Ilta-Sanomat joka siihen aikaan ilmestyi vasta iltapäivällä.

Muistan hyvin myös jutun jossa Kouvolan Sanomien toimittajat ajoivat venäläisellä Jalta pikkuautolla Vuohijärveltä Hillosensalmelle, vaikkei sinne tietä vielä ollutkaan. Tie tuli vasta vuonna 1968. Myös nykyisen Mikkelintien rakentamisesta -60 luvulla oli paljon juttua lehdissä ja varsinkin asfaltoinnin suorittaneita jugoslavialaisia työmiehiä ihmeteltiin kovasti ja työn laatua epäiltiin laajalti. Aprillipäivinä piti päästä lehden kimppuun jo aikaisin ja oli todella hienoa etsiä toimittajien keksimiä aprillipiloja. Pari tarinaa on jäänyt hyvin mieleen. Aseman puistoon oli laskeutunut lentävä lautanen ja eräänä loskaisena keväänä radan alapuolella asuville jaettiin kaupungintalolla ilmaiseksi kumisaappaita koska alueen kadut olivat erittäin huonossa kunnossa. Kaupungintalolla olikin väkeä kuin joulunavauksessa. Kouvolan Sanomien suosittua lukemista olivat myös pilapiirtäjä Poonahin mahtavat ja aina ajankohtaiset pilapiirrokset joista sittemmin usein myös legendaarisessa Ylä- Mannerissa kavereitten kanssa keskusteltiin. Kuvissa olevien henkilöitten esikuvia myös kilvan arvailtiin. Poonahista oltiin Kouvolassa kovasti ylpeitä ja hänestä povattiin yleisesti Kari Suomalaisen seuraajaa Helsingin Sanomiin.

Aina tukena ja turvana olleet isovanhempani kuolivat -60 luvun puolivälissä. Siihen loppui sitten taas yksi jakso pienen pojan elämässa ja alkoi uusi outo aika.  Täytin 15 vuotta, sain mopon ja ainakin omasta mielestäni minusta tuli nuori mies. Elämä muuttui kertaheitolla helpoksi ja vapaaksi ja reviiri sekä myös vastuu laajeni entiseen verrattuna moninkertaiseksi. Pikkuveljeäkin piti vahtia vähän tarkemmin, vanhemmat kun olivat töissä. Silti maailma ikään kuin avautui ja sisäinen palo houkutti levotonta sielua alati kulkemaan. Se palo ei ole koskaan sammunut.

Täysillä siis elettiin ensimmäiset 15 huoletonta vuotta Papinkujan kollin nuoruudessa. Sen aikaista elämää ilman kaikkia teknisiä laitteita on näin kuusikymppisenä mukava miettiä. Maailma muuttui kuitenkin nopeasti ja tekniikan kehitys mullisti elämän. Nykyään kaikki on toisin, yhteydenpito ja tiedon saaminenkin on paljon helpompaa. Mediakin on muuttunut. Uusi Suomi on vaihtunut Hesariin, Kouvolan Sanomat on pitänyt asemansa ja kotiin jaettavat ilmaiset paikallislehdet lisäävät osaltaan torstain muhevaa tarjontaa. Tuleva tilattavien lehtien arvonlisävero, television ja radion lukuisat uutislähetykset ja Internet vievät aivan varmasti hieman lukijoita varsinkin aikakauslehdiltä. Paikallisesti en kuitenkaan usko painetun sanan ylivoiman murtuvan. On aina hienoa saada käteensä tuore sanomalehti. Sanomalehtiin me suomalaiset luotamme ja niistä on mukava lukea maailman ja valtakunnan tapahtumien lisäksi myös paikalliset uutiset ja ilmoitukset. Muutkin kuin By Night-palstalla olevat.

Lukeminen kannattaa aina, sanoi Jörn Donner aikoinaan television kirjamainoksessa ja oli niin pirun oikeassa.

Jussi Untolahti