Aatu ja Elvis

Britanniasta kuuluu hälyttäviä uutisia. Viime viikolla erään britin akvaariosta oli löytynyt Aatun näköinen kala ja tänään näin lehdessä kuvan jossa jonkun onnettoman britin talo oli aivan Hitlerin näköinen. Ihmiset näkevät kaikenlaista ja taitavalla kuvanrajauksella pystyy ihmeisiin. Eihän tämmöiset uutiset mitään harvinaisuuksia ole. Jonkun madonnan, ei sen keski-ikäisen laulajan, kasvoja ilmestyy aika ajoin, milloin makaronilaatikon pintaan, milloin ilmakuvassa olevaan naurispeltoon. Vettä valuvaan kallioon ilmestyy jonkun apostolin kasvot. Samoin on käynyt itse Jumalan tai Jeesuksen kasvoille. Jostain käärinliinastakin kiistellään vielä varmaan vuosisatoja. Taitavat sirppimiehet tekevät hauskoja kuvioita viljapeltoihin ja Ufohan siellä on käynyt.  Naapurin poikiakin toki epäillään. Lapinjärvellä on saari joka lentokoneesta näyttää aivan naisen sukuelimeltä. Kai senkin puutarhan joku paikallinen ”Kanerva” keväisin viikatteella muotoilee. Tämä viimeinen on muuten totta, kysykää vaikka Grahnin Borikselta.

Vielä huimempia ovat urbaanit legendat. Sateisena yönä kyytiin otettu liftarimummo on hävinnyt kesken matkan ja takapenkille on jäänyt vain käsilaukku jossa on verinen leipäveitsi. Jonkun ötökän piston etelässä saaneen kauniin naisen kasvojen valtavasta paiseesta on ryöminyt satoja matoja. Onkimiehen märkä uni lienee ollut kyseessä. Jokaisen panimon olutsäiliöön on hukkunut ainakin yksi mies ja se on havaittu vasta kun oluet on myyty ja juotu.  New Yorkin viemäreissä elää valtavia alligaattoreita ja Coca-Cola lasiin jätetty hammas on häipynyt yön aikana. Armeijassa pannaan jälkiruokaan eli ns. ”Vääpelin räkään” jarrua joka hillitsee seksihaluja. Minä en ainakaan huomannut vaikutusta mitenkään. Lomamatkalla otettuun kuvaan on tallentunut taustalle vanhentunut Elvis ja useampi kuin yksi suomalainen kirjasto on lopettanut Aku Ankan tilauksen koska Akulla ei ole housuja jalassa.

Yhden huiman tarinan olen kuullut itsekin. Eräs rajatiedon lumoissa oleva tuttuni kertoi varoittavan tarinan kun kuuli että olen lähdössä autolla Saksaan. Yöllä autobahnin pimeälle levähdysalueelle pysähtyneen pihtiputaalaisen perheen kimppuun oli hyökännyt kolme niittitakkista konnaa. Perhe ehti kuitenkin autoon ja kaasutti pakoon mutta samalla auton takaosasta kuului kova rysäys. Kun he seuraavalla huoltoasemalla pysähtyivät tutkimaan äänen aiheuttajaa, niin takapaksin kanteen isketyssä piikkipallossa roikkui verinen irtirepeytynyt käsivarsi.

Totta sen sijaan saattaa olla se että Virossa perunankuoret ja siankorvat syötetään suomalaisille turisteille suurena herkkuna. Ruotsalaiset syöttävät hapansilakkaa ja Skotlannissa voit saada Haggista joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on yleensä kaurahiutaleita, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä, ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. Kiinassa syöt koiraa ja rottia tai jopa apinan aivoja suoraan avatusta päästä lusikalla. Mätää haitakin on jossain tarjolla. Olkaa varuillanne ulkomailla!

On se Elvis muuten saattanut jonkun Etelä-Karjalassa matkailleen turistin kameran muistikortille tallentuakin. Kaverihan on asunut jo vuosikymmeniä Savitaipaleella ja elättää itsensä luomuviljelyllä. Sivuhomminaan korjailee erityisesti jenkkiautojen automaattivaihteistoja ja on kuulemma aika haka siinä hommassa.

Suspicious Minds!

Jussi Untolahti

Muistot kirveltää Kouvolassa

Olen viime aikoina usein kohdannut kouvolalaisten voimakasta menneisyyden kaipuuta. Se lienee tyypillistä meille tietyn ikäisille ihmisille. Ennen oli kaikki paremmin ja vanha on kaunista. Luntakin oli enemmän ja kesät kuumempia. Kadut kapeita ja autoja vähän. Vanhat talot olivat hienoja ja entinen Kouvolan keskustakin oli paljon hauskempi kuin nykyinen. Olikohan se ihan näin ja olisimmeko tyytyväisiä jos kaikki olisikin ennallaan? Tuskinpa kouvolalaisista olisi hienoa liikkua sorapintaisilla kaduilla ja kapeilla jalkakäytävillä. Kuvitelkaa sinne keväinen loska ja nykyinen liikennetiheys fillareineen ja mopoineen. Saattaisivat kovimmatkin vanhan haikailijat nousta barrikadeille vaatimaan parempia liikenneoloja. Turisteille hankalat, vanhoissa puutaloissa siellä täällä olevat myymälät voisivat olla hauskoja. Toisin saattaisi ajatella jokapäiväinen asiakas ja aivan varmasti niissä työskentelevät ihmiset.

Kouvolan asukasluku oli reilusti alle 20000 kun Kouvolasta 1960 tuli kaupunki. Kaupunki eli voimakasta kehitystä ja uutta rakennettiin runsaasti koska tarvetta oli. Keskustasta purettiin kaikki vanhat omakotitalot ja uutta ja korkeampaa rakennusta tehtiin tilalle. Kouvolasta alkoi kehittyä kaupungin näköinen. Se oli ainoa oikea ratkaisu. Ei Kouvolan sodassa tuhoutunut keskusta todellakaan muodostanut mitään Rauman tai Porvoon vanhan kaupungin tyylistä ehjää kokonaisuutta. Taloja oli siellä täällä ja kehittyvä liikenne tarvitsi tilansa. Kaunisnurmen, Sarkolan ja osin myös Tornionmäen tyyppiset hieman sivummalle rakennetut asuinalueet ovat taas hyvin säilyneitä esimerkkejä -50 -60 luvun asumisesta. Niitten talot ovat pääosin korjattu nykyajan vaatimusten mukaan ja tulevat varmasti myös säilymään jälkipolville. Keski-Euroopan hienoja vanhoja kaupunkeja ihailevat ihmiset haikailevat joskus samaa loistoa Kouvolaan. Historian kirjat kannattaa ehkä lukea vähän paremmin. Silloin kun niitä rakennettiin, Kouvolassa ei asunut kuin satunnaisia ohikulkijoita majoissaan. Kouvola alkoi kehittyä vasta runsaat 100 vuotta sitten.

Onhan meillä kuitenkin jotain jäljelläkin. Vanha kaupungintalo eli Tuulensuoja on hieno rakennus. Monien ihannoima Kymin vanha kirjapainotalo on komea noin Kouvolan mittapuun mukaan. Todellisuudessa sekin on useammasta rakennuksesta yhteen koottu kokonaisuus. Kankaan koulu on Kouvolan helmi ja sitä ei varmaan yksikään päättäjä edes uskalla ehdottaa purettavaksi. Kasarminmäellä oleva kirkko sekä vanha aseman koulu ovat onneksi jäljellä. Moniko muuten tietää missä se aseman koulu on? Myös veturitallien alue on hieno ja jo vähän uudemmat Mutteri ja Kauppahallikin elävät aktiivista elämäänsä.

Muut Kouvolan vanhat rakennukset ovat pääosin hävinneet tai sitten ne eivät ole arkkitehtuuriltaan minkään arvoisia. Esimerkkeinä Kymen Lukon rakennus, Kääriäisen kulma, vanha teletalo, entinen lääninhallitus jne. Hotelli Kymen Hovin purku aiheutti kovan kohun. Sen nauttima arvostus taisi kuitenkin perustua muuhun kuin komeaan ulkonäköön. Museokorttelikin on osittain pilattu uudisrakennuksilla. Sen elämä on täysin aktiivisten yrittäjien järjestämien tapahtumien varassa. Hiljaistahan siellä pääosin on ja valitettavasti turisti sinne harvoin eksyy.

Viime vuosien kuluessa Kouvolan keskusta on kehittynyt vauhdilla. Kävelykatu Manski, Hansakortteli, Alfa-kortteli, Karakeskus eli Anttilan talo, Ässätorni ja aseman vastapäätä olevat uudet asuintalot. Myös vanha Sokoksen talo on remontoitu. Lisäksi keskustan lähelle nousee vauhdilla uusia kerrostaloja mm. Marjoniemeen ja Kasarmialueen kupeeseen. Keskusta elpyy koska asukkaita tulee lisää ja Kouvolan ydinkeskustasta tulee vielä hienompi kokonaisuus kun asemanseudun iso projekti ja Halkotorin alue saavat lopullisen muotonsa.

Kasarmialue on aina ollut tärkeä alue Kouvolassa. Ihan niin ehjä kokonaisuus se ei ole kuin usein väitetään. Pitkän kasarmin kolmas kerros on jälkeenpäin rakennettu ja täysin uusia rakennuksia Paraatikentän ympärillä ovat entinen ruokala ja entinen Autokomppanian rakennus. Lähellä on lisäksi entinen Sotilaskoti  ja kohuttu Pilvilinna jotka ovat myös myöhemmin rakennettuja. Lisäksi alueen takaosassa on aivan uusi toimistorakennus joka ei myöskään sovi kokonaisuuteen. Näihin on kuitenkin totuttu ja ne jotenkin sinne jo kuuluvat.

Ammattikorkeakoulun Paja sen sijaan on täysin käsittämätön kyhäelmä nykyiseen paikkaansa. Sen rakentamista halunneet ja kouvolalaisen kulttuurimaiseman pilanneet tahot pitäisi saattaa vastuuseen teoistaan tai ainakin julistaa ikuiseen häpeään. Arkkitehtia taas on turha moittia. Rakennus on erittäin hieno ja moderni mutta täysin väärässä paikassa. Joskus on tullut mieleen ajatus, että eikö sitä olisi voinut rakentaa punatiilestä jolloin se olisi sopeutunut maisemaan ainakin hiukan paremmin.

Näitten kanssa on elettävä!

Jussi Untolahti

Saveron Viritys

Entisen Kouvolan alueen urheiluseurojen nimet ovat melkoisen tylsiä. Pari elukkaa sentään löytyy eli Sudet ja Kouvot. Hyvin perinteisiä ovat Kouvolan Urheilijat, Kouvolan Kiekko, Kouvolan Pojat, Kouvolan Lentopallo  jne. Uusi Kouvola toi asiaan muutoksen ja heti kun siirrytään ns. maaseudun puolelle niin kaikki muuttuu. Nimissä on huumoria, taistelun melskettä ja suoranaista hohtoa.

Aamun auvoisuuteen ovat luottaneet Valkealan Kajo ja Kaipiaisten Kajastus. Kajastus on tunnettu futisseura jossa tarinan mukaan aikanaan pelasi 10 Ylätaloa ja 1 Alatalo. Alatalo kuitenkin lopetti kun hänelle ei koskaan palloa syötetty. Utti on nimennyt seuransa ja yhdistyksensä ilmailun mukaan. Utin Pilvenveikot on nimestään huolimatta partiolippukunta, Utin Haukat urheilevat.  Alueella vaikuttaa myös yleisseura Utin Rumat Miehet. Naapuriseura on Saveron Viritys jonka parasta antia ovat olleet Kouvolan Pallonlyöjien takavuosien huippupelaajat Pertti Lonka ja Anssi Vesala.

Hyvin usein seurojen nimet alkavat samalla kirjaimella kuin paikkakuntakin. Kouvolan Kiekko, Kouvolan Kouvot, Kaipiaisten Kajastus, Voikkaan Viesti, Pilkanmaan Pilke, Hirvelän Hirvet sekä komea ja taisteluhenkinen Kalson Kalske Vuohijärveltä. Seura on takavuosina tuottanut muutaman kovan yleisurheilijankin.  Kova on ollut uho myös seuraavissa kylissä. Sippolassa on Kunto, Kuusankoskella Puhti, Korialla Ponsi, Elimäellä Vauhti ja Jaalassa Voima. Siitä on tullut tunnettu sanontakin, peräänantamattoman ja sitkeän jaalalaisen perikuva, ”mies on kuin jätkän räkä piikkilanka-aidalla mutta selässä lukee Jaalan Voima”. Verlassa on aina uskottu kovaan Kiriin. Valkealassa oli myös aikanaan räväkkä seura nimeltään Valkealan Roima.

Historiaankin on luotettu. Anjalasta löytyy Anjalan Liitto ja Ankkapurhan koskesta voimansa saanut Inkeroisten Purha sekä Anjalan Kuohu mutta mistähän on tullut nimi Inkeroisten Terho? Sami Hyypiän kasvattajaseura Voikkaan Pallo-Peikot on riemastuttava nimi ja osoittaa keksijöiltään huumorintajua vakavan asian lomassa. Iittiläiset ovat vielä olleet epävarmoja omiensa tulevan menestyksen suhteen. Kausalan Yritys ja Iitin Pyrintö vaikuttavat jotenkin jo periksi antaneilta. Jos ne ovat niitä jotka lähtevät tekemään omaa suoritusta ja katsovat sitten mihin se riittää.

Kuusankoskella oli aikoinaan futisseura Kuusankosken Kumu jonka nimestä usein vitsailtiin että se on muodostunut sanoista Kuusankosken Mustalaiset. Toisaalta niinhän sitä myös sanottiin että Konnunsuon vankilassa pelataan joka kesä jalkapallo-ottelu Voikkaa vastaan muu Suomi. Hauskoja nimiä ovat myös vähemmän tunnetut seurat Iso-Nousu ja Kumiukot. Ulkomaalaisiin nimiin ovat nykytyylin mukaan luottaneet mm. Indians, Snowboarders, All Stars, Anti-Flow, Riverside Cycling Club ja Hi-Play Team.

Ampumaseuroja on lähes joka kylässä ja ne on tavanomaisen tylsästi ristitty lähes aina tyyliin Myllykosken Ampujat. Korialla tosin vaikuttaa seura nimeltä Paukku. Kauppaneuvos Johannes Paukulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.  Poliittisen oikean laidan miehethän aikanaan suunnittelivat pilke silmäkulmassa uutta ampumaseuraa jonka nimi olisi ollut Kuusankosken Työväen Ampujat. Perustamatta onneksi jäi.

Aivan omassa kastissaan ja ylivoimaisesti uuden Kouvolan hienoin seuran nimi on kuitenkin vuonna 1914 perustettu Selänpään Jäykät. Perinnetiedon mukaan nimen on keksinyt joko Otto-Ville Kunnas tai Anton Peuhu. Siinä on herroilla ollut asenne kohdallaan. Liekö nimi kuvannut silloin herroja kumartamattomia jämäköitä maaseudun miehiä tai toisaalta ehkä kovan työn jäykistämiä kipeitä selkiä. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvällä huumorintajullakin on saattanut olla osansa nimen synnyssä. Siinä on nimi jonka säilyttäminen on nykyisen Selänpään asukkaitten kunniatehtävä. Tämän seuran pitää elää ja jäädä jälkipolville komeana perintönä.

Jussi Untolahti

Uncle Ben ja Ylä-Manner

                                               

Nuorena poikana Papinkujan kollin elinpiirin muodosti tiivis Bermudan kolmio, koti, koulu ja Mannerin baari. Eikä mikä tahansa Mannerin baari vaan se todellinen legenda, Ylä-Manski, sen lippa eli terassi ja lipan alus jossa oli myös kuuluisa Mannerin Yöpala jota leikkisästi Jätepalaksi kutsuimme. Molempien ovella järjestystä valvoi toinen legenda, portieeri Jorma Hirvonen. Mukavaa henkilökuntaa oli talossa muitakin, mm. rouva Hämäläinen, neiti Virsu ja vahtimestari-talonmies Paavo joka usein oli myös portieerina. Jopa Juho Manner Oy:n toimitusjohtaja Seppo Jokitulpon valvova silmä seurasi joskus viikonloppuisin nuorten sosiaalista elämää Manskissa.

Joskus varmaan kuudentoista ikäisinä siellä Ylä-Manskissa alettiin kokoontua. Aluksi iltaisin parina iltana viikossa mutta vähitellen tahti kiihtyi ja pian siellä oltiin joka ilta. Se oli sen ajan kännykkä, tekstiviesti ja Facebook. Jos viikon olit poissa, niin olit porukan elämästä täysin ulkona. Niin ne ovat nulkit nykyäänkin jos jostain syystä joutuvat eroon puhelimesta ja tietokoneesta. Siellä kävivät kaikki sen aikaiselle elämälle tärkeät ihmiset mukaan lukien tietysti kylän upeimmat mimmit. Siellä sovittiin tapaamiset, viikonlopun vietot, urheilut, orastavat suhteet ym. elämän suuret asiat. Jos johonkin oltiin porukalla lähdössä niin kokoontumispaikkana oli aina Ylä-Manski tai Lipan alus. Puheenaiheet nuorilla miehillä olivat tavanomaiset, lähinnä naiset, autot ja urheilu. Urheilusta oli kokemusta ja siitä jotain tiedettiinkin, muut aiheet olivat lähinnä arvailujen varassa. Kiihkeitten toki. Monenlaista firmaa suunniteltiin nopean rikastumisen toivossa, huumorimielessä pääosin. Oman lehden perustamistakin mietittiin, nimeksi olisi tullut Tyhjä. Olisimme siis olleet tyhjäntoimittajia eli toimenkuva ei olisi muuttunut mitenkään. Dementiayhdistykselle suunnattua lehteäkin mietittiin koska siinähän olisi riittänyt yhden numeron tekeminen. Suunnitelman mukaan sen voisi sitten myydä uutena päivästä toiseen.

Ikää karttui kiduttavan hitaasti koska ainoa selkeä tavoite oli saada ajokortti ja sen myötä päästä auton rattiin ja toisaalta myös kuppiloihin. Vaadittava ikä tuli täyteen juuri sopivasti sillä kohuttu keskioluen vapauttaminen muutti Ylä-Manskin mutta niin se muutti nuorten miesten elämänkin.  Nyt sitä lähdettiin rehvakkaasti Ylä-Manskiin ottamaan oluet taikka vähän pohjaa ennen Red Cariin menoa. Jotkut nappailivat vessassa myös omasta pullosta ja rohkeimmat jopa pöydissä limun sekaan vahvempaa sekoittaen. Paljon hauskoja kommelluksia sattui, milloin joku juopui liikaa tai sitten muut tekivät pikku kepposiaan. Jäätelön alle saattoi ilmaantua anjovis ja henkilökuntakin oli huumorintajuista. Kaverini osti jäätelöannoksen ja myyjä kysyi tuleeko kastiketta. Huumorimiehenä sanoi myyjälle että laita vaikka makkarakastikkeella. Näin koristeltu annos myös pöytään tuotiin. Pojat istuttivat kerran alkukesästä kaikkiin ulkoterassin kukkalaatikoihin perunoita. Juhannuksena varret rehottivat jo pitkinä. Sadonkorjuuta en nähnyt. Eräs hyvä ystäväni voitti vedonlyönnin siitä kuinka monta olutta pystyy juomaan 15 minuutissa. Raju suoritus vei puhekyvyn lähes täysin. Ainoa lause minkä hän sai sanottua oli riisimainoksen slogan ”Uncle Ben’s ei puuroudu”. Hoki sitä sitten kerta toisensa jälkeen. Yläraajojen toimintakyky ja vietit olivat kuitenkin säilyneet ja varsin muodokas tarjoilija, neiti Virsu, sai vikkelästi väistellä kaverini kärpännopeita käsiä.

Viikonloppuisin alkuilta oltiin siis aina Ylä-Manskissa. Sitten mentiin Red Cariin ja myöhemmin Kannukseen, Sip-Pubiin, Green Appleen, Kummitätiin jne. Kun ne yöllä sulkivat ovensa, lähes kaikki palasivat Manskin lipan alle ja osa jopa Jätepalan herkkuja nauttimaan. Paikalla oli useimmiten satoja nuoria ja sitten alkoi kiivas ns. hatun jako. Nyt oli selkeä etu niillä jotka olivat autolla liikkeellä. Hurjista toiveista ja huhuista huolimatta pääosin jäätiin ilman.

Olihan siellä Ylä-Manskissa noina aikoina monenlaista notkujaa. Muutamia on jäänyt ikuisesti mieleen, heistä jo useampikin joukostamme poistuneita. Joensuun Elli, Keksijä Kunto, Hemuli, Härski, Äänetön voittaja, Halvdykare, Iskijä Mohair Sam, Älykkö Esko, Simo, Kansanedustaja Kauko Kutvonen, Insinööri ja veljensä Pitkä, Pinocchio, Egghawk, Jappe Jäyhä, Ahkera, Asseri, Öykäle, Näde, Suija, Kuohapää, Mölö ja Mönö sekä moni, moni muu.

Silloinen kaveripiiri muodostuikin hyvin erilaisista ihmisistä. Oli koululaisia, opiskelijoita, jo ammattiinsa valmistuneita, töissä käyviä, yrittäjiä ja jne. Myös ikähaitari oli melko suuri. Osa kavereista lähti Kouvolasta opiskelujen ja töitten takia pois. Osa palasi myöhemmin takaisin. Osa suhteista katkesi, osa on yhä voimissaan. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Kun vanhat kaverit kohtaavat niin aina, siis aina, tulee puheeksi Ylä-Manski ja sen aikainen elämä. Ylä-Manskin sulkemisesta on kulunut aikaa jo runsaat 35 vuotta ja pian sen jälkeen siirryttiin Stockmannin yläkertaan Go Inniin. Ihan kiva paikkahan sekin oli, mutta läheskään samaan siitä ei ollut. Ylä-Manski elää aina muistoissamme.

Legendat eivät kuole koskaan.

Jussi Untolahti

Kouvolan oma Central Park

Lähivuosina kotikaupunkimme Kouvolan keskusta kokee taas suuren muutoksen. Pian valmistuu Tervaskankaan ostosparatiisi uusiutuneen Prisman viereen. Rautatieaseman tienoota ja Halkotori-Hankkijan aluetta aletaan parin vuoden sisällä rakentaa kokonaan uusiksi. Niistähän on jo alustavat suunnitelmat olemassa ja rahoittajienkin kanssa on ilmeisesti jo neuvottelut saatu alkuun. Kasarmialueen suuria tunteita nostattava Pilvenpiirtäjä korjataan toivottavasti opiskelijoille.  Runsaasti myös muita uusia kerrostaloja nousee keskustan kupeeseen. Tämä kaikki vielä yksityisellä rahalla, joten kaupungille tästä muutoksesta on tulevaisuudessa vain tuloja. Saattaapa tulla joku uusi asukaskin Kouvolaan. Uusi komea sairaalakin rakennetaan ja se tulee sinne Kasarmialueen ja Savonradan väliin. Tanttariin tulee iso liittymä ja liikenne sairaalalle ohjataan suoraan ohitustieltä ja vanhan ratapenkan kautta joka muodostaa siten myös pohjoisen sisääntulon kaupungin keskustaan. Se yhtyy nykyiseen tieverkkoon Vaakunan vieressä siinä Kotkaan lähtevän Kymenlaaksontien risteyksessä.

Tähän asti tämä on ollut helppoa. Näin sen pitäisi mennä. Mutta sitten tuli mieleeni ihan uusikin ehdotus joka koskee lähes kaikkia kaupunkilaisia. Siinä on se iso suo Tanttarin ratapenkan ja hyppyrimäkien välissä Kotiharjusta keskustaan päin. Suota on vuosia kuivattu ja minä olen siellä aina silloin tällöin käynyt katselemassa paikkoja. Ehdotankin että siitä tehdään uuden Kouvolan keskustan kesäinen keidas ja nimetään se Keskuspuistoksi. Iso puistoalue jossa lampia, puroja, istutuksia, puistonpenkkejä, leikkikentät lapsille, laululava katsomoineen kesäteatteria ja muita taiteilijoita varten, skeittirampit, fillariparkit, kioski ja kunnon kesäravintola. Siinä Keskuspuiston vieressä on sitten vielä muutama tonttikin vapaana esimerkiksi uuteen sairaalaan töihin tuleville. Voivat sitten rakentaa talonsa Kouvolan hienoimmille paikoille. Talvella siellä olisi ladut ja luistinrata varsinkin lapsille ja jonkun pienen pulkkamäenkin sinne helpolla saisi. Valaistut puistokäytävät olisivat varmasti myös talvisaikaan lenkkeilijöiden suuressa suosiossa. Olisi tämä uusi Keskuspuisto muuten komea näky siitä vanhalla ratapenkalla olevalta uudelta sisääntulotieltä.

Kaupungin isät ja virkamiehet ovat varmasti tästä ehdotuksesta innoissaan. Tosin rankkoja ulkomaanmatkojahan se tietää. Jokaisen asiaan jollain tavalla liittyvän päättäjän on vaikka vastentahtoisestikin lähdettävä tutustumaan aitoon New Yorkin Central Parkiin.  Jos vielä matkaväsymykseltä jaksaa koko puistoon tutustua, niin oppia ja ideoita tarttuu varmasti matkaan.

Kuusikymppisiä juhlin viime syksynä Repoveden Lapinsalmella. Vuonna 2020 täytän 70 vuotta ja silloin olisi komea poksauttaa shampanjat vaikkapa uuden Keskuspuiston 5-vuotisjuhlien kunniaksi.

Jussi Untolahti

Uskovaisten rukoilu "parantaa" homouden

Kirkko on ajautumassa todelliseen kriisiin. Kansaa lähtee sen suojista ovet paukkuen vaikka itse kirkko ei teekään juuri mitään. Naispappeuden vastustajat elävät kuitenkin yhä vahvoina kirkon piirissä ja Luther-säätiökin kaivertaa sen uskottavuutta maallikkojen parissa. Nyt sitten vielä tämä nuorten järjestöjen masinoima tietoisku joka kertoo nimettömänä pysyttelevän, ilmeisesti keksityn ”Bi-Annin”, hyvä ettei ”Bin-Ladenin”, parantumisesta homoudesta uskonnon ja rukouksen voimalla. Kristillisen nuortenmedia Nuotan tekemä käsittämätön ja vastenmielinen floppi on kohdistettu täysin vastuuttomasti herkintä ikäänsä eläviin nuoriin. Jokuhan sen saattaa jopa uskoa ja kuka sitten kantaa vastuun mahdollisista ikävistä seurauksista? Se on vapaan yhteiskunnan etu, että homo saa olla. Vastaavasti homoutta ei kenenkään ole pakko hyväksyä mutta ei se mikään sairauskaan ole joten ei sitä millään kirkon fanaatikkojen opeilla myöskään voi parantaa. Homouden takia ei myöskään ketään saa pilkata tai syrjiä. Kaikilla on oikeus elää haluamallaan tavalla lain ja yhteiskunnan hyväksymien normien mukaan.

Hälyttävintä tässä on kuitenkin se että tämän kampanjan pääideologi Mika Falk on kirkon palkkalistoilla. Lisäksi tämän takana ovat järjestöt joille virtaa tukea myös kirkon verovaroista eli jokainen kirkkoon kuuluva tukee tätä, halusi tai ei. Ennen tätä kohua kirkkohallitus myös määräsi syksyllä 2010, että palmusunnuntain jumalanpalveluksessa kerättävä kolehti suunnataan Suomen raamattuopiston nuorisotyöhön. Saapa nähdä vaihtaako kirkko kolehdin kohteen. Tämän kampanjan takana on myös outoa mainetta saanut Luther-säätiö joka toimii Kouvolassakin. Nämä järjestöt toimivat myös monissa seurakunnissa tiiviissä yhteistyössä kirkon kanssa ja niiden toimintaan kuuluvat myös rippikoulut ja muutkin kirkon leirit. Katsokaa nyt hyvät vanhemmat, mihin lapsenne laskette rakentamaan tulevaisuuttaan, ja kenen hoiviin.

Vielä ikävämmäksi tämän jutun tekee se että tässähän on nyt kirkon nuorten oma ”Tuksu-Ilmiö”. Nämä kyvyttömät julkkistyrkyt haluavat väkisin esiin Mika Falkin johdolla. Sopivaa keinoa on varmasti mietitty hartaasti ja näin hienon julkitulon keksimiseen ei mikään mieto kirkkoviini ole riittänyt. Kansa odottaa nyt vesikielellä milloin tulee osa 2 eli ”Bi-Annin paluu” ja osa 3, ”Bi-Annin poika”. Säkkiin verhotun Annin ja jostain löydetyn tarpeeksi yksinkertaisen ”julkun” häitä on sitä ennen jo viikkoja käsitelty alan lehdissä.

Näissä falkkilaissa ”homonparantaja” nuorissa ei todellakaan voi olla kirkon tulevaisuus. Kirkko joutuu heidän takiaan yhä syvenevään talouskriisiin koska verotulot kääntyvät laskuun jäsenten erotessa yhä enenevällä vauhdilla. Omaisuutta on pakko myydä ja toiminta vaikeutuu. Se tässä on hyvä että tullaan lähemmäs sitä oikeaa tilannetta jossa ne maksavat, jotka palveluita käyttävät. Sitä kirkko ei suinkaan halua. Kun kaikki suvaitsevat ja fiksut ihmiset pakenevat kirkosta on edessä myös uusi kauhukuva. Mitäpä jos kirkon piiriin nyt liittyvät kaikki naispappien vihaajat, homojen vastustajat, rotusorron kannattajat ja maahanmuuttajien hyljeksijät. Saattavat sitten tulevat jumalanpalvelukset muuttua aika räväkän oloisiksi bakkanaaleiksi. Saattaa mennä kirkolta myös oikeus kerätä veronsa suoraan jäsenten palkasta. Se olisi kuolinisku kirkolle sen nykyisessä muodossaan.

Ei kuitenkaan niin vakavaa asiaa olekaan ettei siitä voi leikkiä laskea. Mitä jos tämä menisikin toisin. Jos tämä rukoilu kuitenkin vastoin kaikkia herra Falkin ja näiden muitten tunarien odotuksia toimisikin ja parantaisi homouden. Suomessa alkaisi kiivas rukoilun kausi. Kateelliset suomalaiset tuntien siitä ei seuraisi mitään hyvää. Joku rukoilisi oman pojan nopeaa parantumista homoudesta ja samalla varoen kyselisi, josko kyseisen vaivan saisi siirrettyä naapurin leuhkalle häntäheikille. Pomot joutuisivat pahojen rukousten joukkouhreiksi ja äijät anoisivat uusia emäntiä tai ainakin vanhoille muutosta parempaan edes ulkonäön suhteen, huutoakin voisi hiukan vähentää. Poliitikkojen rukouksia en edes uskalla kuvitella ja kirkonmiesten valjuja ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” rukouksia Luoja ei ehtisi edes kuunnella. Pikkujulkkujen kootut rukoukset saisi toki lukea alan lehdistä. Uusavuttomia varten lipevät rukoushuijarit perustaisivat ”Tonnilla Taivaaseen” rukouskeskuksia joissa hoidetaan homma kuin homma kuntoon tunnissa ja hinta vain 999 € sis.alv ja bonukset päälle.

Leikki sikseen mutta joskus oikein toivon että nämä suurimmat naispappien ja homojen ym. vastustajat saisivat kokea fobiansa tiimoilta jotain omakohtaista. Kuvitelkaa edes semmoista täysin mahdotonta ajatusta että Homo-illan suuri tähti, kaikkien homojen kauhu, kristillisten Päivi Räsänen olisi edes kerran eläissään hairahtunut vaikkapa johonkin Topon jenkkikoripalloilijaan. Uunista olisi pullahtanut musta mukula joka jo hyvin varhain olisi osoittautunut kiivaaksi julkihomoksi. Pojasta olisi myöhemmin tullut maan johtava naispappeuden kannattaja sekä Setan uusi puheenjohtaja. Saattaisi olla Päivilläkin kristilliset arvot muikeassa kriisissä.

Odotan nyt kirkolta rahahanojen sulkemista ja näyttävää kurinpalautusta näille ”Bi-Annin” vastuuttomille keksijöille!

Saa tästä kirjoituksesta loukkaantuakin!

Jussi Untolahti

Papinkujan poikia Kouvolasta

                                                   

                                                        Kuva: Arja Salminen

Lapsuuden aikainen kotitaloni sijaitsi Papinkujan varrella suunnilleen nykyisen Hovioikeuden talon ja K-Raudan näköisen pääkirkon välissä. Papinkujaa ei enää ole. Se osa katua on nykyään Hovioikeudenkatu ulottuen hotelli Vaakunasta aina siihen tiineen potsin näköiseen uuteen seurakuntakeskukseen. Olisipa se vielä Vaakunan värinenkin.

Silloin -50 ja -60 luvuilla paikka oli pikkupojille todellinen paratiisi. Samassa taloudessa asuneet mummoni ja vaarini pitivät meistä päivisin hyvää huolta. Alueella asui paljon lapsiperheitä ja aina oli kavereita yllin kyllin. Kuismat, Häyhät, Niskaset, Wederhornit, Löfmanit, Simolat, Tuomalat, Koivistot, Koskenheimot jne. Poikia pääosin, mutta kyllä tytötkin peleihin ja leikkeihin mukaan pääsivät. Jotenkin muistan että silloin ei ketään edes pahemmin kiusattu, ei kai uskallettukaan. Pieni riitoja toki oli mutta ne oli unohdettu jo seuraavana aamuna. Urheilu oli silloin kova sana. Futista ja pesistä pelattiin keväät ja syksyt, talvella katukiekkoa ja jääpalloa. Usein juostiin kilpaa, hypättiin korkeutta, seivästä ja pituutta sekä kolmiloikkaa. Fillareilla ajettiin crossia Männikössä, metsässä joka on muuten yhä tallella siinä kirkkojen ja Hovioikeuden välissä. Silloin se oli iso metsä. Syksyyn kuuluivat tietysti omenavarkaudet, taskulamppupelit ja ohikulkijoihin kohdistuneet pilat ja pelottelut.

Lähellä oli paljon mahtavia paikkoja. Talojen vintit ja jokaisessa pihassa olleet ulkorakennukset tarjosivat huikeita leikkipaikkoja hyvän mielikuvituksen omaaville pojille. Ehdottomasti kielletty junarata höyryvetureineen Marjoniemessä veti meitä puoleensa magneetin lailla. Kadun päässä oli myös Kouvolan Auto Oy:n romuautovarasto joka oli ylivoimaisesti jännin paikka. Eihän sinne mennä saanut mutta usein siellä oltiin eikä henkilökuntakaan meitä pois ajanut kun ei koskaan mitään rikottu. Koiviston sementtivalimon renkaissa tehtiin ensimmäiset tupakkakokeilut. Tanttarin suot hurjine murhamieshuhuineen olivat todellinen miehuuskoe pienille pojille. Sinnekin meno oli kai kiellettyä, mutta usein siellä oltiin. Jos oikein pitkälle lähdettiin niin sitten mentiin Palomäelle, Hinkismäelle tai urheilukentälle. Keväisin oli aina pakko päästä fillareilla Korian silloille. Savonkadun ja Valimontien risteyksessä oli Tuomalan linja-autotallit ja niitten vieressä leipomo josta sai pikkukolikoilla ison pussin korppuja. Seassa oli usein jopa wienerin puolikkaita hilloineen. Niitä sitten metsässä porukalla syötiin ja elämä hymyili pienille miehille.

Kadun aikuisten arvojärjestys oli meille pikkukolleille täysin selvä. Ykkönen oli Häyhän poikien isä joka oli veturinkuljettaja, kakkonen Niskasen Jorman isä joka oli palomies ja kolmonen oli kuorma-autoilija Mauri Wederhorn. Naapurissa asunutta entistä hävittäjälentäjä Väinö Rantaa epäiltiin myös kovaksi jätkäksi mutta häntä me ei oikein tunnettu. Oli vähän semmoinen mystinen tyyppi. Muut tulivat kaukana takana. Eniten pelättiin taksiautoilija Viljo Nikulan Sylvi-rouvaa joka oli terveyssisar ja hoiti Kankaan koulun pelottavat rokotukset.

Kaikki hieno loppuu aikanaan. Kun olin 15-v. muutimme Pikku-Palomäelle. Koko alue tyhjeni hiljalleen kun Kouvolan seurakunta aloitti maan ostot ja pakkolunastustoimenpiteet uuden kirkon tonttia varten. Lopulta kaikki jyrättiin nurin. Vain muistot jäivät.

Olisi siinä vieläkin hieno asua.

Jussi Untolahti

Onnellinen ostaja

                                                  
Ennen autokaupat myivät henkilöautoja ja pakettiautoja sekä niiden välimuotoa, ns. farmariautoa. Piilofarmareitakin oli, niitä verottomia ”rangaistusmalleja” joissa oli joko takapenkit tai takasivuikkunat. Nimi farmariauto on kai aivan suomalainen keksintö. Montakohan farmia tsekeissäkin tehty VW:n tekniikalla varustettu Skoda on eläissään nähnyt? Toisaalta, en minäkään kyllä sille mallille ole parempaa nimeä keksinyt. Mutta siitä se sitten lähti, autokauppa on nimien suhteen tehnyt varmasti parhaansa. Nyt ne myyvät Sedania, Fastbackia, Coupea, Wagonia, Station Wagonia, Sportwagonia, Combia ja aikanaan jopa Herrgårdsvagnia. Eikä tämä vielä riitä, nelivetoiset koppimallit ovat citymaastureita, kaksivetoiset koppimallit taas tila-autoja. Nimeä SUV on myös yritetty käyttää. Urheiluauto eli Sports Car sekä myös avoin Convertible ovat hauskoja nimiä, urheilullista lähinnä se että niihin on hankala mennä, ainakin vanhempien ihmisten. Nättejä toki ovat. Sitten on vielä tämä uusi linja, erilaiset ja eritasoiset hybridit. Autokauppa siis panostaa moderniin nimiin ja olettaa että myös asiakkaat osaavat hyvin kieliä ja tuntevat tekniikan. Toisaalta jos ne olisi suomennettu, niin eipä kai kukaan ostaisikaan esimerkiksi aiemmin myynnissä ollutta Volvo 245 Herraskartanovaunua tai Ford Mondea Nopeaperää, ei ainakaan nainen.

Huonekalukaupassa kaikki on toisin. Poikkesin 6 vuotta loppuunmyyntiä pitäneen soffa-kaupan yläkerran kolmannessa loppuunmyynnissä. Sohvat ovat usein divaaneja, nojatuolit laiskanlinnoja, jakkarat raheja ja laatikostot lipastoja ja piironkeja. Väliseinät sermejä ja verhot gardiineja. Panostavat siis kovasti kodikkuuteen ja siihen vanhanajan tunnelmaan. Paitsi niissä halvatun nojatuoleissa ja sängyissä joissa on säätöjä enemmän kuin laki sallii ja sähköllä vielä. Se kun aamuyöstä saa jonkun oikosulun ja nappaa päädyt ylös, niin siinä sitten olet pää polvien välissä, paskat pyjamassa ja huuto ei sieltä ergonomisten patjojen välistä kuulu mihinkään. Kauniita ovat ajatuksesi huonekalukauppiasta kohtaan.

Vaatteitakin on valitettavasti ostettava. Minulle se on kidutusta kuten minut tuntevat sen päältäkin heti näkevät. Vaatekaupoissa myydään Trenchcoteja, Blazereita, Collegeja, Pullovereita ja Jeanseja eli kai niitä autokaupan farmareita. Onhan siellä toki naistenosastolla mielenkiintoisempaakin tavaraa, Stay-Upit, Stringit, Hipsterit, Push-Upit, Bodyt jne. No, housuja menin kuitenkin katsomaan. Nuori palvelualtis finninaama poika meni ohi ja sanoi, "venttaa hei tietsä niinku litlesti, mä vaan tsekkaan yhen keissin mut sit mä tuun ja heitän sulle parit mageet byysat". Häivyin vähin äänin, liekö yrjöt olisi niskaan pukannut? Holvin terassilla kysyin asiaa tutulta, ikuista nuoruuttaan elävältä puolihomon luutunsoittajan näköiseltä kaveriltani, byysat ovatkin housut. Kuljen edelleen niissä vanhoissa Jeanseissa eli Farmareissa.

Kotimatkalla poikkesin ruokakauppaan. Nekin ovat nykyään K-, S- ja Citymarketteja, Siwoja, Prismoja, Lidlejä jne. Centrumit ja Euromarketit ovat kai jo poistuneet. Mutta entäs ne tuotteet. Maailman ruminta eläintä sika-nautaa on toki tarjolla mutta aito lehmä on jo nautaa, raavasta tai jopa härkää. Sika on porsasta tai possua. Kana on muuttunut kananpojaksi, broileriksi, kukoksi tai jopa Nuggetiksi tai Hornetiksi ja lammas on karitsaa. Makaroneista eli hienosti pastasta ei ota selvää kukaan. Kananmunat ovat myös yksi selvittämätön viidakko. Niitä löytyy ainakin seuraavat laadut; orsikanala, virike, Omega ja vapaa. Lisäksi on myös onnellisen kanan pyöräyttämät munat. Mitähän virikkeitä niille kanoille on muuten järjestetty? Leluja, pelejä, ehkäpä viriili kukkokin ja saattaahan kananhoitaja laulunkin lurauttaa. Mutta ne onnelliset kanat, onkohan se jotenkin tutkittu millä hetkellä se kana sen onnenhetken kokee. Onko se ennen vai jälkeen munimisen vai riemastuuko se ihan vaan siitä ettei nykyisen tehotuotannon seurauksena vieläkään perse revennyt? Viipottaa sitten onnellisesti potpottaen ympäri kanalaa ja esittelee ehjää ahteriaan.

Näillä eväillä on menty. Vaimon ansiosta saatiin uusi auto ja ruokakaupasta selvisin itsekin. Housut eli jeansit, farmarit tai byysat ovat edelleen onnelliselta mieheltä ostamatta.  Sen myyjän muuten vielä yllätän. Menen ja sanon, että heitätsä mulle hei parit mageet byysat. Eihän se kyllä siinä mitään outoa huomaa.:-)

Jussi Untolahti

Vapautta etsimässä

Marraskuun puolivälissä 1965 täytin 15 vuotta ja sain mopon. Kaverini Matin vaarilta ostettiin pari vuotta vanha punainen pappa Tunturi. Maksoi muuten 300 markkaa eli noin 50 euroa. Siitä aukesi nuorelle miehelle aivan uusi ja itsenäinen maailma. Matkat kesämökille ja muihin rientoihin sujuivat helposti. Oli vähän niin kuin aikuismainen olo. Mopolla ajettiin kesällä paljaspäin ja talvella pipo tai karvareuhka päässä ja aina niin kovaa kuin se kulki. Välillä kynti turpa maata mutta onneksi vakavammilta vammoilta ihme kyllä vältyttiin. Kolme vuotta sitä kesti. Kun ikää tuli 18 vuotta, mopolla ei enää ajettu metriäkään. Auto, autoilu ja autourheilu veivät nuorta miestä ja lujaa veivätkin mutta se on jonkun toisen tarinan aihe.

Runsaat 30 vuotta pysyin erossa kaksipyöräisistä eikä niitä tehnyt edes mielikään. Keväällä 1998 kaikki muuttui. Ostin oikean moottoripyörän ja ensimmäiseksi pyöräksi todellisen aloittelijan pelin, käytetyn 1100 kuutioisen 124 hv. Suzukin. Perjantai-illan hiljaisuudessa treenasin jarrutuksia, kiihdytyksiä ja yleensäkin pyörän hallintaa Korjalassa teollisuusalueella. Puolen tunnin treenin jälkeen olin mielestäni valmis baanalle. Olin lukenut kokeneitten motoristien tarinoita ja kuullut että moottoripyörällä kohtaa aivan ihmeellisen vapauden tunteen kun laskettaa kohti auringonlaskua. Lauantaina päätin sitten sen vapauden kokea. Lähdin ensimmäiselle pitkälle matkalle, Kotkaan asti. Kaikki tarmo ja ajatus keskittyivät siihen ajamiseen ja kun Kotkaan saavuin niin huomasin että en ollutkaan sitä vapautta kohdannut. No, kyllä kai se sieltä vielä tulee. Veljeni Ollin kanssa meillä oli huima suunnitelma. Päätettiin lähteä pyörillä heti ensimmäisenä kesänä Ruotsiin Öölantiin. Kaverini Simo ilmoittautui matkaan mukaan ja sanoi että jos lähdetään niin sitten mennään Hollantiin asti. Niin myös tehtiin. Kaksi viikkoa vesisateessa ajettiin mutta kipinä ei silti sammunut.

Seuraavana talvena pyörä vaihtui uuteen bemariin ja myös matkat pitenivät. Eurooppa tuli sitten melko hyvin kierrettyä usealla retkellä. Pian alkoi kuitenkin elämässäni muutosten aika. Ensin talooni muutti kissa ja vuotta myöhemmin nainen. Kissa hyväksyi pyörän hyvin. Istui usein sen satulassa josta oli hyvä tarkkailla kulmakunnan elämää ja härnätä naapurin bernhardilaista. Naisenkin se hyväksyi pikku mielenosoitusten jälkeen. Nainen, kahden lapsen äiti, taas osoitti huikean venymiskykynsä ja rohkeutensakin. Lähti ennakkoluulottomasti moottoripyörän kyytiin ja pian hänellekin hankittiin kunnon varusteet ja niin alkoivat lukuisat yhteiset matkat. Ajeltiin paljon viikonloppureissuja ja lomilla varsinkin pohjoisessa Suomessa ja Norjassa. Keski-Euroopan matkoja valitettavasti tehtiin autolla koska nainen tarvitsee kuulemma niin paljon varusteita mukaan. Se söi hiukan motoristin itsetuntoa ja aiheutti joskus haikeita hetkiä, varsinkin Alpeilla, kun katseli muitten motoristien matkantekoa upeilla mutkateillä.

Nyt on mittarissa miehellä kuusikymppiä ja pyörällä yhdeksänkymppiä. Onneksi ei vielä päinvastoin. Silti sitä odottaa kevättä ja ensimmäisiä pyöräretkiä. Ei se polte enää niin kova ole, että ihan ensimmäisenä pitää saada härveli baanalle, mutta kuitenkin. Nykyään mukana on sekä kamera, termospullo että eväätkin. Aikaa on riittävästi, vaikka pysähtyäkin. Tärkeintä ei ole enää määränpää, runsaat kilometrit eikä ehkä itse ajaminenkaan vaan kokonaisuus eli lajin harrastaminen ja mukava ajanvietto. Jos vaikka se vapauden tunnekin vielä tulisi kohdattua. Kohta lähdetään!

Jussi Untolahti

Jumala löi hanskat tiskiin

Tuossahan se Jumala asuu minua vastapäätä Ässätornin kattohuoneistossa. Harmaantunut huomaamaton herra. Pousin Jussi rakensi kaverilleen kolmion jossa on pirun isolla kiukaalla varustettu kuuma sauna. Muistuu sitten se vastapuolikin paremmin mieleen. Vaatimaton mies muutenkin, vanhalla Civicillä hakee Prismasta eväät ja joskus Alkon puolelta palan painikkeet. Jumala valmistautuu viikonlopun viettoon ja katselee syrjäsilmällä Kouvolan murheita. Herrat kieroilevat, riitelevät tapansa mukaan politiikasta ja lupailevat katteettomasti kuntalaisille kaikkea hyvää. Äijät ovat lähdössä pubiin, vaimot Mulligansiin vieraita ukkoja kyttäämään ja huumeisiin sortunut pikku nilkki ryöstää parhaillaan Eräpolun Siwaa letkeä kumimulkku aseenaan. Jumala päättää, ettei puutu väkivallattomaan ryöstöön mutta nappaa kuitenkin rosvon Kappelikadulle pysäköidystä varastetusta pappa Tunturista sytytystulpan pois. Muistoihin tulee entinen naisystävä ja Jumala naureskeleekin hyväntahtoisesti vanhalle vertaukselle ”Polkee kuin tulpatonta mopoa”.

Lähtee sitten viikonlopun kierrokselle katsomaan maailmaansa. Koukkaa alkajaisiksi Rooman kautta. Vanha naistenmies Berlusconi näyttää seurustelevan vasemman ”tyttöystävänsä” kanssa. Oikeaa vaivaa syylä ja tenniskyynärpää. Jumala puistelee paheksuen päätään katolilaisille papeille jotka rietastelevat nuorten poikien kanssa. Italiassa siis kaikki ennallaan. Poikkeaa tsekkaamaan Libyan Gaddafin 40 neitsyen turvakaartin josta everstin vähämielinen poika on korkannut jo 36 kappaletta. Loput 4 sortuivat komeisiin kapinallisiin. Se siitäkin myytistä.

Turkissa entinen meininki, kurdit tappavat turkkilaisia ja päinvastoin. Arabimaissa tapetaan pääasiassa toisia arabeja sekä vähän myös muita, pääosin israelilaisia. Israelilaiset tappavat puolestaan vain arabeja. Afganistanissa kaikki tappavat kaikkia. Suomalaisetkin ampuvat omiaan. Jumala muistelee vanhaa mainosta jossa sanottiin että” Optikolla käynti usein riittää”. Kiinan ihmisoikeusrikoksia ei viitsi edes vilkaista ja toteaa että Japanin tsunamillekaan ei mahda enää mitään. Uusi-Seelanti ja sen maanjäristys jätetään myös väliin mutta Australiassa Jumala seuraa hetken kun krokotiili syö anorektikon näköistä vegaania. Erehtyvät ne elukatkin joskus. Pelastaa hyvänä hetkenään pullean surffaavan pörssimeklarin hain hampaista mutta miettii jo että olikohan se tulevaisuuden kannalta oikein järkevä ratkaisu.

Kalifornian yli mennessään katselee alas ja miettii että tuokin paheen pesä vajoaa mereen seuraavan järistyksen aikana. Varmistaa vielä kalenterista tulevan tuhon päivämäärän ja päättää varoittaa Renny Harlinia ja Linus Torvaldsia. Käy moikkaamassa Obamaa. Mukava mies mutta vastustajat täysiä piruja. Toteavat että meillähän on jotain yhteistäkin. Meksikossa katselee hyvillään kun huumekartellit tappavat toisiaan. Suree toisaalta satoja sivullisia uhreja. Sama meno muuten Kolumbiassakin.

Jumala palaa Euroopan puolelle Irlannin Belfastin kautta. Katselee kun vanhat IRA:n pomminheittäjät Baddy ja Kirk istuvat Guinnessilla pubissa jonka nimi on Harry and Dragon. Vekkulit pomminmiehet epäilevät että nimen jälkimmäinen osa tarkoittaa Harryn vaimoa. Paddylla on tallella tihutöitten ja oluen yhdistelmän takia vain oikea ja Kirkillä taas vasen käsi. Muutaman oluen jälkeen miettivät, että pitäisikö vielä pommi tai parikin värkätä ihan engelsmannien kiusaksi. Kahdeksan Guinnesin jälkeen päättävät luopua ajatuksesta koska kahden eri kehossa olevan käden koordinointi pommin teossa on pirun tarkkaa puuhaa. Saattaa mennä viimeinenkin yläraaja jolloin WC:ssä käynti ja varsinkin oluen juonti voi olla vaikeaa vanhalle kaiken kokeneelle anarkistillekin.

Jumala koukkaa Saksan kautta katsomaan tiluksillaan synkkänä harhailevaa entistä ministeriä ja valetohtoria zu Guttenbergiä. Muistelee samalla Marjatta Leppäsen ex-miestä, valetohtori Carl Öhmania. Tanskassa ja Norjassa kaikki on hyvin. Ruotsissa käy katsomassa kuninkaallista autotallia. Totta se huhu oli, ei yhtään Volvoa eikä Saabia. Se siitä kotimaan teollisuuden edistämisestä. Liihottelee sitten Saariselälle Suomen Pankin kelolinnaan lauantain viettoon. Sattuu illalla paikalliseen kuppilaan jossa on jonkun lihavan blondin ja tyhmänoloisen poromiehen häät. Ilkka Kanervakin muistuu jotenkin Jumalan mieleen. Kurkistaa hääparin tulevaisuuteen viikon päähän. Paksu blondi on putkassa, tyhmänoloinen poromies lasaretissa ja 3 avioeroa vireillä. Ottaa Erkki Liikasen kanssa toisen konjakin ja nautiskelee loistavasta ajatuksesta jonka juuri sai mieleensä.

Sunnuntaina nappaa Kuopiosta Hanna Partasen kalakukon kainaloon ja tarkkana miehenä käväisee Tallinnan Viinarannan kautta hakemassa pullon irlantilaista whiskyä. Katselee samalla hieman paheksuen euralaisen autonkuljettajan valtavaa viinakuorman lastausta. Illalla nauttii Ässätornin kattoterassilla kalakukkoa, jaloa irlantilaista juomaa ja miettii samalla saamaansa loistavaa ajatusta. Katselee vastakkaisessa talossa asuvaa Untolahtea, samoissa hommissa näyttää Jussikin olevan. Nauttii Lemmetin Markun tuomaa Long Johnia ja syö nakkeja ja kevyttä Pirkka italiansalaattia. Vähän outo tyyppi tuo Untolahti, olisi kai sitäkin pitänyt hiukan jututtaa joskus, kirjoitteleekin välillä niin äkkivääriä juttuja. Sitten Jumala vie kalakukon perskat pihan bioroskikseen, tyhjän whiskypullon Teboilin Hyötikseen ja lähtee matkalleen. Hoitakoot perkeleet täällä maassa itse sotkunsa.

Jumala poikkeaa Pousin Jussin luona palauttamassa asunnon avaimet ja kiittää kaikesta. Muistikirjaansa raapaisee lähtiessään kiitokseksi mukavalle miehelle reilusti lisää vuosia loppuelämään, saattaahan sitä Pousia vielä Kouvolakin tarvita kun kaikki riidakylväjät on ensin saatu politiikasta sivuun. Suuntaa sitten avaruuteen, moikkaa sukkulassa maahan palaavia jenkkejä ja paljastaa päänsä muutamalle venäläiselle luurangolle jotka viettävät iäisyytensä avaruuden pimeydessä. Päättää sitten etsiä maan kaltaisen planeetan jossa elämä on vasta nousemassa merestä maalle. Voisihan niitä ensimmäisiä rannalle ryömiviä vähän auttaakin siinä jalkojen kehittelyssä ja muutenkin. Jos vaikka toisella kerralla onnistuisi paremmin kuin maassa.

Jussi Untolahti

Erään auton surullinen loppu

Meidän 4 vuotta vanha auto tiputti vettä alleen ja merkkihuollossa todettiin että vika on vesipumpussa. Pumppu päätettiin vaihtaa ja samalla asentaja ehdotti että autoon olisi hyvä vaihtaa myös uusi nokkahihna jota siinä ei edes ole. Auto jätettiin siis korjaamolle ja se oli valmis 4 päivää myöhemmin. Lasku oli lähes 1100 euroa ja se maksettiin välittömästi. Uutta nokkahihnaa ei sentään asennettu eikä laskutettu.

Auto luovutettiin sitten vaimolle joka heti töihin ajellessaan alkoi ihmetellä moottorin erikoista nakuttavaa käyntiääntä. Jälkeenpäin jopa eräs kyseisen firman automyyjä kertoi ihmetelleensä auton outoa käyntiääntä kun se siirrettiin huoltohallista pihalle. Autoa siirtänyt huoltoneuvoja ei huomannut mitään.

Auto palautettiin korjaamolle vielä samana päivänä. Nokkaketjun kiristys oli jotenkin unohtunut ja samoin tietysti koeajo jolla outo käyntiääni olisi varmasti pitänyt havaita. Auto saatiin takaisin korjattuna parin päivän päästä. Me hartaasti toivoimme ettei se nokkaketjun kiristyksen laiminlyönti olisi vaan aiheuttanut muita vaurioita. Väittivät että se ei voi aiheuttaa mitään vikaa.

Jotain outoa siellä kuitenkin oli. Vasemmalle kääntyessä auto piti tämän jälkeen outoa hankaavaa ääntä. Sen jälkeen löysin tavarasäiliöstä sinne unohtuneita isoja moottorin alle ja sivulle kuuluvia suojalevyjä. Ne kiinnitettiin huollossa seuraavana päivänä ja oletettiin että ääni poistuu. Taaskaan ei autoa koeajettu.

Ei se ääni kuitenkaan mihinkään hävinnyt joten auto tuotiin taas takaisin huoltoon ja tällä kertaa vika paikallistettiin vialliseen ohjaustehostimen pumppuun. Sinne lisättiin öljyä mutta autoa ei taaskaan sen jälkeen koeajettu. Sanottiin vain että pitää laittaa uusi tehostimen pumppu, hinta 310 € + työt eli noin 500 euroa. Kun autoa sitten vietiin kotiin, niin ääntä ei enää kuulunut, eli öljyn lisäys oli poistanut hankaavan äänen.

Viikon päästä huoltoneuvoja soitti ja sanoi, että nyt pumppu voidaan vaihtaa. Kerroin heti että vika onkin poistunut öljynlisäyksen myötä mutta huoltoneuvoja vaati että pumppu vaihdetaan, ehjään autoon? Sovittiin että kuunnellaan viikko.

Viikon päästä huoltoneuvoja soitti taas ja ilmoitti että nyt se pumppu pitää vaihtaa. Nyt syynä oli huoltoneuvojan mukaan se että pumppu oli koodattu tähän tiettyyn autoon ja 310 euron hintainen (asiakkaalle) pumppu jää muuten autoliikkeen varastoon. Tähän me emme luonnollisesti suostuneet. Seuraavaksi lähetin hyvin sapekkaan sähköpostin sekä autoliikkeen johtajalle että myös korjaamopäällikölle. Kyseiset palvelualalla olevat herrat eivät sitten edes kommentoineet asiaa.

Eivätkä olisi muuten ehtineetkään. Näin nimittäin heti että nyt vaimolla ns. keitti. Meni samana päivänä vastapäiseen autokauppaan ja niinhän meille sitten siunaantui ihan uusi pitkällä takuulla turvattu auto. Siinä edellisessä liikkeessä emme enää koskaan asioi.

Pitäkää puolenne näitä tunareita vastaan!

Jussi Untolahti

Kouvolan Gibraltar

Kouvolan käyttämä slogan ”Kiehtova Kouvola” on aivan varmasti jonkun liituraitakonsultin tai mainosalan uraraketin pikaisesti sutaisema kahden k-alkuisen sanan ketterä yhdistelmä. Kuulostaa keksijänsäkin mielestä naurettavalta mutta menee tilaajiin kuin väärä raha. Valitettavasti sanapari Kiehtova Kouvola ei kerro komeasta Kouvolasta yhtään mitään.

Ehdotinkin jo joskus aikaisemmin että ”Elämysten Kouvola” olisi komeampi ja paremmin Kouvolasta kertova slogan. Elämyksiähän ne matkailijat nykyään Kouvolastakin hakevat. Kouvolan sijainti on loistava, yhteydet hyvät ja palvelujakin löytyy. Nykyisen Kouvolan alueella on vain kolme todella vetovoimaista kohdetta, Tykkimäki, Verla ja Repovesi. Ehkäpä Elimäen Mustilan Arboretumkin. Muut ovat marginaalisia, osa jopa karttoihin ja esitteisiin väkisin lisättyjä ”kuokkamuseoita” ja muita täytenähtävyyksiä. Jokuhan niissäkin kuulemma joskus käy. Martta-järjestön takavuosina kehittelemä Talkkuna-Kouvola sentään onneksi vaipui unhon suohon.

Tykkimäki leirintäalueineen, Orilampi veneineen ja Mustilan Arboretum viinitiloineen ovat ainoat ammattimaisesti hoidetut isot kohteet, nehän ovat sijoittajiensa liiketoimintaa ja tuottoakin sijoitetulle pääomalle haetaan. Verla ja Repovesi ovat erillisyytensä vuoksi valitettavasti jääneet suurelta osin hyödyntämättä ja Orilammen Lomakeskus aiottiin taannoin Kouvola-innovationin toimesta unohtaa kokonaan. Mustilaa lukuun ottamatta kaikki ovat melko hankalia tavoittaa ja yhteispeli niiltä puuttuu lähes täysin.

Tehtäisiinkö seuraava temppu? Verla, Vuohijärvi, Orilampi ja Repovesi upeine erämaineen ovat kartalla melko lähekkäin mutta maitse matkaa tulee paljon ja yhteydet ovat kehnot. Kun Siikakosken voimalaitoksen yhteyteen rakennettaisiin veneliikenteen mahdollistava sulku niin vesibussiliikenne Verlan, Orilammen ja Repoveden välisellä hienolla reitillä alkaisi välittömästi. Siikakoskesta sulkuineen muodostuisikin Kouvolan Gibraltar, vain britit ja apinat puuttuisivat.

Tämän uuden elämyksen voisi kokea monilla eri tavoilla, vaikka näinkin. Turistit yöpyvät Kouvolan hotelleissa ja muissa alueen yöpymispaikoissa tai tulevat aamuksi Kouvolaan. Ajavat aamulla bussilla tai omalla autolla Verlaan. Tutustuvat ensin vanhaan tehdasalueeseen ja jatkavat sitten matkaa Orilammen Tuulettarella tai jollain muulla aluksella Siikakosken kautta Valkealan merelle, Vuohijärvelle. Poikkeavat Orilammelle lounaalla ja jatkavat edelleen Repovedelle tutustumaan erämaan todella upeisiin maisemiin. Osa saattaa yöpyä Orilammella tai jopa erämaassakin. Sitten joko illalla tai seuraavana päivänä takaisin Verlaan vesitse tai vaikkapa Hillosensalmelta junalla Kouvolaan. Tähän kun vielä saataisiin höyryveturi vanhoine matkustajavaunuineen, niin taas yksi suuri elämys olisi kruununsa saanut.

Sulku Siikakoskelle ensin ja siitä vaan sitten kehittämään yhdistettyä ”Tykkimäki-Erämaa” elämyspakettia lapsiperheille ja muille elämysten etsijöille.

Jussi Untolahti

KooKoo asetti tavoitteensa aivan oikein

Kookoon Mestis-joukkueen kausi päättyi tiukan taistelun jälkeen divarin neljänteen sijaan. Tavoite jäi saavuttamatta ja varmasti seuran puuhamiesten pettymys oli suuri. Taloudellekin olisi tehnyt hyvää jokunen lisäpeli. Muutama pettynyt "tosifani" purki sitten tuntojaan mm. Kouvolan Sanomien roskajulkaisussa Napakoissa eli huuteli nimettömänä ns. puskista. Toivottavasti hävetti edes jälkeen- tai selvinpäin.

Kookoo yritti tosissaan ja talouskin jäi ilmeisesti plussalle mikä on nykyään tappioita tekevien urheiluseurojen keskuudessa kaiketi jo harvinaista. Uusia pelaajia tuli sisään pitkin kautta ja jopa Juhani "Tami" Tamminen manattiin apuun. Tammisen rooli jäi kuitenkin meille sivusta seuraajille melkoisen vieraaksi. Yhden raviradalla järjestetyn rahankeruutapahtuman toki huomasin. Tammisen roolista olisi ehkä hyvä kertoa enemmän myös uskollisille faneille eli osarahoittajille.

Tavoitteensa Kookoo asetti täysin oikein. Liigaan oli tavoite ja niin pitää olla vastaisuudessakin. Yleensä suomalaiset joukkueet ja varsinkin yksilöurheilijat lähtevät pelaamaan omaa peliä ja sitten katsotaan mihin se riittää. Jumalauta, se ei kuitenkaan riitä, voittamaan sitä pitää lähteä kuten KooKoo teki. Jos tavoite olisi asetettu neljänteen sijaan niin yleisöä olisi ollut puolet vähemmän ja touhu fanienkin kannalta aneemista. Nyt tavoite ei toteutunut mutta kaikenkaikkiaan kausi oli kunniakas esitys Kouvolan seuralta.

Seuran puuhamiehet, valmentajat ja muut joukkueen jäsenet voivat olla työhönsä tyytyväisiä. Ensi kausi samoilla tavoitteilla voi kaiken muuttaa.

Jussi Untolahti

Näinkö meille täällä Kouvolassa nyt käy?

Eduskuntavaaleissa saattaa Kouvolan kannalta tulla kehno tulos. Kokoomus asetti, todennäköisesti jonkinlaisen sisäisen kiistan takia, samoista äänestäjistä kilpailevan Jyrki Hyttisen Jari Larikan rinnalle. Hyvinkin voi käydä niin että kumpikaan ei pääse Arkadianmäelle. Kepu on alamäessä ja melkoisen näkymätön Markku Pakkanen putoaa pois ja paniikinomaista itsekehua harrastaneen kansanedustaja Markku Laukkasen poliittinen ura on myös tullut tiensä päähän. Näin käy myös kristillisten asialliselle edustajalle Sari Palmille.

Demarit eivät Valto Koskelle seuraajaa vielä löydä vaikka positiivinen nouseva kyky Antti Koivisto taustajoukkoineen tekeekin ihan näyttävää kampanjaa. Sitten ovat vielä nämä PerSut. Maltillinen ja asialinjaa vetävä Jari Lindström ei vielä yllä valtiomiesluokkaan ja kaikkensa Kouvolan haukkumiseksi tekevä Savitaipaleen poliittinen raketti Reijo "Julio" Tossavainen on itsensä jo täydellisesti munannut eri lehdissä jatkuvalla samojen asioitten jankkaamisella ja uuden Kouvolan mollaamisella. Lappeenrannan lehdissä herra Tossavainen esiintyy savitaipalelaisena ja täällä Kouvolassa painottaa vahvasti valkealalaisuuttaan. Kotkan ja Imatran lehdissä samoja juttuja julkaiseva Tossavainen esiintyy ilman kotipaikkatietoja. Olettaa ilmeisesti että me äänestäjät olemme täysin vietävissä.

Näinkö tässä sitten käy? Toivottavasti ei, koska Kotkan seudun ja etelä-karjalan kansanedustajat eivät Kouvolan asioita enää vaalien jälkeen edes ajattele. Äänestäkää siis kouvolalaista ehdokasta sillä nyt on selkeä kotiinpäinvedon paikka.

Tää korutont on kertomaa.

Jussi Untolahti