Ihmisen kuolema on usein aika yksinkertainen tapahtuma. Pari viikkoa sitten 86-vuotias isänikin vain nukahti istualleen kesken normaalin koti-illan. Läheisen poislähtö on aina mieltä kuohuttava tapahtuma mutta onneksi saimme veljeni Ollin kanssa viettää isäni kanssa hänen viimeisenä päivänään runsaat viisi tuntia ilman minkäänlaista kiirettä. Kolme tuntia viimeisen tapaamisemme jälkeen hän oli hieman yllättäen poissa.
Kun isän väsynyt sydän pysähtyi, niin äitini oli heti hankkinut apua ja soitti sitten minulle. Kun reilun kilometrin päästä ehdimme paikalle, hämmästyin toden teolla. Talon pihassa oli paloauto ja kaksi ambulanssia sekä paikalla oli myös Haanojan palvelukeskuksen henkilökuntaan kuuluva nainen. Kuusi henkilöä auttoi isääni ja elvytys oli täydessä käynnissä. Ilmeisesti tapa on niin, että elvytystä jatketaan noin 20 minuuttia ja sitten se lopetetaan. Erittäin asiallisesti käyttäytynyt miespuolinen ensihoitaja kysyi minulta, voimmeko lopettaa elvytyksen koska mitään elonmerkkejä ei enää näkynyt. Kun olin asiasta samaa mieltä, toiminta lopetettiin. Sama mieshenkilö kysyi, haluanko itse kertoa asiasta äidilleni ja paikalle myös ehtineelle veljeni Ollin perheelle. Hän lähti vielä tueksi kun asiasta sitten kerroin muille ja vastaili rauhallisesti ja asiantuntemuksella niihin vähiin kysymyksiin joita esitettiin tapauksen johdosta.
Seuraavaksi ensihoitajat soittivat paikalle poliisin joka aina kutsutaan toteamaan kotona tapahtunut kuolemantapaus. Poliisien saavuttua vastuu siirtyi heille ja paloauto ja ambulanssit poistuivat. Poliisit, nainen ja mies, hoitivat velvollisuutensa hienosti, sympaattisesti ja asiallisesti. He myös soittivat paikalle hautaustoimiston auton joka sitten kahden naisen voimin vei isäni huolellisesti peiteltynä Kuusankosken sairaalan ruumishuoneelle jatkotoimenpiteitä varten. Alle kaksi tuntia isäni kuoleman jälkeen hän oli jo matkalla Kuusankoskelle. Kuolema ja sitä seuraavat hetket siis tapahtuvat nopeasti mutta myös asiantuntevasti ja jopa hienostuneesti. Yhden ihmisen puuttuminen ja sen tuoma tyhjyys ei ollut vielä käsitettävissä.
Edellä mainittu tapahtuma sattui perjantai-iltana joten viikonlopun ajan oli hiukan aikaa miettiä tapahtunutta ja sopeutua tilanteeseen. Suurin huoli oli tietenkin äidin jaksaminen. Maanantaina aloitettiin sitten asioitten hoito ja hautajaisjärjestelyt. Onneksi isäni oli antanut selkeät ohjeet järjestelyistä ja minulla oli aikaa hoitaa asioita, sillä yhteydenottoja puhelimitse, sähköpostilla, kirjeitse ja itse käymällä kertyi reilun viikon aikana noin 50 kappaletta. Hautaustoimisto, sotainvalidien toimisto, Kela, kirkkoherranvirasto, verotoimisto, kukkakauppa, pitopalvelu noin alkajaisiksi. Sitten tulivat puhelinoperaattori, vakuutusyhtiöt, eri yhteisöt, tiettyjen tilausten peruuttaminen ja monta muuta kiireellistä asiaa. Tasan kaksi viikko menehtymisestä tapahtunut siunaus ja muistotilaisuus sujuivat muuten hienosti mutta helteen ja ilmeisesti myös surun uuvuttama äitini, 83 v., joutui samana aamuna sairaalaan tiputukseen ja joutui jäämään pois isän hautajaisista. Äiti onneksi toipui asiasta nopeasti ja pääsi sairaalasta samana iltana hieman yhdeksän jälkeen.
Ei se kuitenkaan vielä ohi ole. Tänään maanantaina isäni arkku viedään Karhulaan ja tuhkataan. Uurnan haen sitten aikanaan ja se lasketaan vanhalla hautausmaalla olevaan sukuhautaan. Isän maallinen vaellus on siten päättynyt mutta meidän muitten toiminta jatkuu. Perunkirjoitus, pankkitilien ja korttien muuttaminen äidin nimiin, isän jäämistön läpikäyminen, verotoimisto, vakuutusyhtiö taas kerran jne. Sitten äidille on hankittava uudet vakuutukset, palvelutalon hoitosopimukset, vuokrasopimukset, eläkejärjestelyt, lehtitilaukset, tv-luvat jne. Saattaa ilmetä muitakin asioita.
On näissä touhuissa jotain hyvääkin. Surun hetkelläkin on hoidettava käytännön asioita ja se pitää ajatukset paremmin kasassa. Suru tuntuu kiivaammin sitten iltojen hiljaisina hetkinä. Hiljalleen suru sitten muuttuu muisteloiksi ja elämä palaa omiin jokapäiväisiin uomiinsa.
Ei kuitenkaan koskaan unohdeta jo poistuneita läheisiä tai ystäviä.
Jussi Untolahti
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti