Runsaat 30 vuotta pysyin erossa kaksipyöräisistä eikä niitä tehnyt edes mielikään. Keväällä 1998 kaikki muuttui. Ostin oikean moottoripyörän ja ensimmäiseksi pyöräksi todellisen aloittelijan pelin, käytetyn 1100 kuutioisen 124 hv. Suzukin. Perjantai-illan hiljaisuudessa treenasin jarrutuksia, kiihdytyksiä ja yleensäkin pyörän hallintaa Korjalassa teollisuusalueella. Puolen tunnin treenin jälkeen olin mielestäni valmis baanalle. Olin lukenut kokeneitten motoristien tarinoita ja kuullut että moottoripyörällä kohtaa aivan ihmeellisen vapauden tunteen kun laskettaa kohti auringonlaskua. Lauantaina päätin sitten sen vapauden kokea. Lähdin ensimmäiselle pitkälle matkalle, Kotkaan asti. Kaikki tarmo ja ajatus keskittyivät siihen ajamiseen ja kun Kotkaan saavuin niin huomasin että en ollutkaan sitä vapautta kohdannut. No, kyllä kai se sieltä vielä tulee. Veljeni Ollin kanssa meillä oli huima suunnitelma. Päätettiin lähteä pyörillä heti ensimmäisenä kesänä Ruotsiin Öölantiin. Kaverini Simo ilmoittautui matkaan mukaan ja sanoi että jos lähdetään niin sitten mennään Hollantiin asti. Niin myös tehtiin. Kaksi viikkoa vesisateessa ajettiin mutta kipinä ei silti sammunut.
Seuraavana talvena pyörä vaihtui uuteen bemariin ja myös matkat pitenivät. Eurooppa tuli sitten melko hyvin kierrettyä usealla retkellä. Pian alkoi kuitenkin elämässäni muutosten aika. Ensin talooni muutti kissa ja vuotta myöhemmin nainen. Kissa hyväksyi pyörän hyvin. Istui usein sen satulassa josta oli hyvä tarkkailla kulmakunnan elämää ja härnätä naapurin bernhardilaista. Naisenkin se hyväksyi pikku mielenosoitusten jälkeen. Nainen, kahden lapsen äiti, taas osoitti huikean venymiskykynsä ja rohkeutensakin. Lähti ennakkoluulottomasti moottoripyörän kyytiin ja pian hänellekin hankittiin kunnon varusteet ja niin alkoivat lukuisat yhteiset matkat. Ajeltiin paljon viikonloppureissuja ja lomilla varsinkin pohjoisessa Suomessa ja Norjassa. Keski-Euroopan matkoja valitettavasti tehtiin autolla koska nainen tarvitsee kuulemma niin paljon varusteita mukaan. Se söi hiukan motoristin itsetuntoa ja aiheutti joskus haikeita hetkiä, varsinkin Alpeilla, kun katseli muitten motoristien matkantekoa upeilla mutkateillä.
Nyt on mittarissa miehellä kuusikymppiä ja pyörällä yhdeksänkymppiä. Onneksi ei vielä päinvastoin. Silti sitä odottaa kevättä ja ensimmäisiä pyöräretkiä. Ei se polte enää niin kova ole, että ihan ensimmäisenä pitää saada härveli baanalle, mutta kuitenkin. Nykyään mukana on sekä kamera, termospullo että eväätkin. Aikaa on riittävästi, vaikka pysähtyäkin. Tärkeintä ei ole enää määränpää, runsaat kilometrit eikä ehkä itse ajaminenkaan vaan kokonaisuus eli lajin harrastaminen ja mukava ajanvietto. Jos vaikka se vapauden tunnekin vielä tulisi kohdattua. Kohta lähdetään!
Jussi Untolahti
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti