Kuva: Arja Salminen
Lapsuuden aikainen kotitaloni sijaitsi Papinkujan varrella suunnilleen nykyisen Hovioikeuden talon ja K-Raudan näköisen pääkirkon välissä. Papinkujaa ei enää ole. Se osa katua on nykyään Hovioikeudenkatu ulottuen hotelli Vaakunasta aina siihen tiineen potsin näköiseen uuteen seurakuntakeskukseen. Olisipa se vielä Vaakunan värinenkin.
Silloin -50 ja -60 luvuilla paikka oli pikkupojille todellinen paratiisi. Samassa taloudessa asuneet mummoni ja vaarini pitivät meistä päivisin hyvää huolta. Alueella asui paljon lapsiperheitä ja aina oli kavereita yllin kyllin. Kuismat, Häyhät, Niskaset, Wederhornit, Löfmanit, Simolat, Tuomalat, Koivistot, Koskenheimot jne. Poikia pääosin, mutta kyllä tytötkin peleihin ja leikkeihin mukaan pääsivät. Jotenkin muistan että silloin ei ketään edes pahemmin kiusattu, ei kai uskallettukaan. Pieni riitoja toki oli mutta ne oli unohdettu jo seuraavana aamuna. Urheilu oli silloin kova sana. Futista ja pesistä pelattiin keväät ja syksyt, talvella katukiekkoa ja jääpalloa. Usein juostiin kilpaa, hypättiin korkeutta, seivästä ja pituutta sekä kolmiloikkaa. Fillareilla ajettiin crossia Männikössä, metsässä joka on muuten yhä tallella siinä kirkkojen ja Hovioikeuden välissä. Silloin se oli iso metsä. Syksyyn kuuluivat tietysti omenavarkaudet, taskulamppupelit ja ohikulkijoihin kohdistuneet pilat ja pelottelut.
Lähellä oli paljon mahtavia paikkoja. Talojen vintit ja jokaisessa pihassa olleet ulkorakennukset tarjosivat huikeita leikkipaikkoja hyvän mielikuvituksen omaaville pojille. Ehdottomasti kielletty junarata höyryvetureineen Marjoniemessä veti meitä puoleensa magneetin lailla. Kadun päässä oli myös Kouvolan Auto Oy:n romuautovarasto joka oli ylivoimaisesti jännin paikka. Eihän sinne mennä saanut mutta usein siellä oltiin eikä henkilökuntakaan meitä pois ajanut kun ei koskaan mitään rikottu. Koiviston sementtivalimon renkaissa tehtiin ensimmäiset tupakkakokeilut. Tanttarin suot hurjine murhamieshuhuineen olivat todellinen miehuuskoe pienille pojille. Sinnekin meno oli kai kiellettyä, mutta usein siellä oltiin. Jos oikein pitkälle lähdettiin niin sitten mentiin Palomäelle, Hinkismäelle tai urheilukentälle. Keväisin oli aina pakko päästä fillareilla Korian silloille. Savonkadun ja Valimontien risteyksessä oli Tuomalan linja-autotallit ja niitten vieressä leipomo josta sai pikkukolikoilla ison pussin korppuja. Seassa oli usein jopa wienerin puolikkaita hilloineen. Niitä sitten metsässä porukalla syötiin ja elämä hymyili pienille miehille.
Kadun aikuisten arvojärjestys oli meille pikkukolleille täysin selvä. Ykkönen oli Häyhän poikien isä joka oli veturinkuljettaja, kakkonen Niskasen Jorman isä joka oli palomies ja kolmonen oli kuorma-autoilija Mauri Wederhorn. Naapurissa asunutta entistä hävittäjälentäjä Väinö Rantaa epäiltiin myös kovaksi jätkäksi mutta häntä me ei oikein tunnettu. Oli vähän semmoinen mystinen tyyppi. Muut tulivat kaukana takana. Eniten pelättiin taksiautoilija Viljo Nikulan Sylvi-rouvaa joka oli terveyssisar ja hoiti Kankaan koulun pelottavat rokotukset.
Kaikki hieno loppuu aikanaan. Kun olin 15-v. muutimme Pikku-Palomäelle. Koko alue tyhjeni hiljalleen kun Kouvolan seurakunta aloitti maan ostot ja pakkolunastustoimenpiteet uuden kirkon tonttia varten. Lopulta kaikki jyrättiin nurin. Vain muistot jäivät.
Olisi siinä vieläkin hieno asua.
Jussi Untolahti 
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti